Hyvän pysäkki

Istun sohvalla jumpan ryydyttämänä ja odotan jälkiahdistuksen laantumista ennen saunaa.

Mielessä liikahtelee verkkaisesti mukavuuksia, kuten tuleva viikonloppu, ystävien vierailu ja yli maanantain ja tiistain jatkuva vapaa. Pikkukoira makaa kerällä vieressäni. Se yllätti tänään iloisesti: en löytänyt kotiin palattuani ainuttakaan lätäkköä.

Elämä hymyilee hiljaa, hyväksyvästi.

Kulje mukanani aina

Vien koiran vaikean loppukesän ja syksyn aikana tutuksi tulleelle fysioterapeutille. Selkä on kuulemma parempi. Olen ihan hirveän helpottunut, kun fyssari kiskoo aarrettani hännästä.

Lähdemme fyssarilta bussilla, ja yritän parhaani mukaan pysyä korkealla penkillä sylimatkustajan kanssa. Erotan radiosta sanat, samat, jotka kuulin aamulla autossa:

Hei kohtalo
Oon iso tyttö jo
Ja mä päätän sen
Kenen oon tai en

Chisu laulaa, koira lepää polvillani painavana, tyynenä keränä, enkä ole ihan varma, olemmeko hypänneet oikeaan bussiin.

Riviin järjesty

Arki ei ole yksi suuri asia, vaan monta monituista pientä.

Tänään I kunnostaa (minun suosiollis-sählännällisellä avustuksellani) eteistä. Tulee kenkäteline ja kaksi seinänaulakkoa suureen henkarikaappiin. Jonka tanko ehkä vaihdetaan vielä, koska se tuntuu oudolta ja kirskuu. Mutta voin jo ripustaa naulakoihin koirien kamoja, ja omia, savisia ulkoiluromppeitani. Tuntuu hyvältä, kun uuteen kotiin ilmestyy asioita, jotka tekevät juuri meidän elämästämme vähän sujuvampaa.

Työhuone tuntuu ihan mahdottomalta projektilta, koska tavara on mitä sattuu, ja sitä on liikaa. Mutta sekään ei oikeastaan haittaa, sillä I on luvannut auttaa. Ja täällä kaikki on jotenkin selkeämpää, ilmavampaa.

Ehkä täällä tuulee useammin?

HengiSSÄ

Eilinen hiekkamyrsky tyyntyi hetken hengähtämisellä, lämpimällä kanelikahvilla ja I:n valmistamalla herkkusapuskeella. Loppupäivän ohjelmakin oikenee: kuka muka ei halua viettää sunnuntai-iltaa ihanan Ikea-logiikkapelin kimpussa?!?

Osallistun lajittelemalla erikokoisia ruuveja, muttereita, nippeleitä, nappeleita, puutappeja ja muita pikkuosia. Häsläämällä edestakaisin, kyvyttömänä vastaanottamaan suullisia ohjeita, mutta innokkaana pläräämään ihanaa, paksua kokoamisopasta. I näyttää, miten uutta akkuporakonetta käytetään ruuvinvääntimenä. (Hyvä niin, koska muuten projekti jatkuisi varmaan vieläkin.) Ja minä pärjään, koska olen yksi pojista.

Saimme häkkyrän kootuksi, pikkuinen työhuoneemme näyttää jo huomattavasti kotoisammalta, ja niille kolmelle yli jääneelle ruuville löytyi hyvin kätketyt kolot tummasta puusta. Ne eivät sittenkään olleet peräisin minun päästäni.

Ulkona riehuu tuuli, joka ylittää kaikki muut maailman voimat. Navakka ilmavirta lennättää minua kuin lintua. Nelitassut kyyristelevät ankaraa viimaa, säntäävät salamannopeina saalistajina kieppuvien lehtien perään unohtaen hetkeksi kaiken muun, kunnes palaavat taas todellisuuteen: joko käännytään takaisin?

Sopii minulle. Kotona odottaa sauna.

ssä

Viikon veemäisin notkokohta on supermarketvierailu. Sitä edeltää aina jupinaa (miten muka voi tietää, mitä haluaa syödä yliyliyliylihuomenna), harrasta kauppalistan laadintaa sekä aaltoilevaa lähtöahdistusta. Ja tänään ylimääräisenä ohjelmanumerona Erinäisten Tarpeellisten Tavaroiden kalastelua Ikeasta. Hyi hitto.

Onneksi tuo nykyihmisen helvetillinen ruoanmetsästysmatka on tänään tavallistakin kauheampi. Kaikki kirskuu, vinkuu ja piippaa, vitun kakarat kiljuvat ja mainosjollotukset raikaavat. Peitän korvat käsillä ihan surutta. Päässä pyörii kaaoksena mitä nyt piti ja mitä vielä pitää, koska mitään ei saa unohtaaaaaaa ettei tarvitse tulla enää ikinä uudestaaaaaan. Aistit raastavat, olen jotenkin voimaton, sekava viikko lyhyine yöunineen ja ystävän vierailuineen väsyttävät vielä. Pakkaan ostoksia kasseihin ja mutisen numeroita.

Mutta sitten se on ohi. I ajaa auton parkkihallista. Ulkona on vastassa säkkipimeä ja sade, olen ihan jäässä, ja koko helkkarin päivä meni TAAS tähän. Ostamiseen. Ei ihme, ettei kenelläkään ole koskaan aikaa. Keho rempoilee liikunnan kaipuuta, mutten kestä ajatusta toisista märistä lenkkareista.

Kuvittelen, että pahin on jo takana, koska pian pääsen kotiin ja lämpimään ja hiljaisuuteen, pelaamaan viikon varastoilla tetristä jääkaapin ja pakastimen ääressä. Mutta ei! Automme on edelleen täynnä niitä tarpeellisia tavaroita jotka painavat kaikki tonnin. Ja kotipihalla selviää, etten ole eläissäni kokenut tällaista tuulta. On jaksettava vielä raahata, rimpuilla, taistella myrskyä vastaan. Minä en kanna tätä tavaramäärää. En ruokia, koska en enää koskaan syö, koska en pysty. En vierassänkyä, koska meille ei tule enää ikinä vieraita, koska laitan oven perässäni lukkoon. Nieleskelen itkua.

Tuuli riuhtoo ovea, kun yritän sulkeutua suojaan. En kuule mitään mitä I sanoo, koska pääni on täynnä raskasta, sihisevää hiekkaa. Se tukkii korvat ja nenän ja kiertää kiertää kaikki päässä jäässä jäässä äässä ssä ssä ssä ssä

Liikahduksia

Kotiovesta sisään astuessa ei tarvitse jännätä, että onko vai eikö ole. Sen haistaa kynnykselle asti.

Vituttaa, raivostuttaa, ärsyttää. Väsyttää. Aivot täyttävä paha haju ja käsissä ilkeältä tuntuva kylmä pissa. Kiikutan helmasta märän päiväpeiton suoraan pesukoneeseen. Tekee mieli vääntää sotkijalta niskat nurin, mutta ei se sen syy ole. Ei vaan enää jaksaisi.

Kaivan työkoneen laukusta ja asetun sohvalle, mutta päädyn lueskelemaan netistä koirien sisäsiisteydestä kertovia artikkeleita. Epämääräiset epäilykseni saavat vahvistusta: pikkukoiran sotkeminen johtuu mitä luultavimmin eroahdistuksesta. Jonka voi laukaista muun muassa muutto. (Tähän asti olemme pyöritelleet sellaista vaihtoehtoa, että syynä saattaisi olla talviruokaan siirtyminen, mutta jokin minussa on harannut vastaan. Eläin tuntuu olevan jotenkin hukassa, vaikken kyllä osaa tätä fiilistä sen tarkemmin eritellä.)

No niin. Se on hädissään, siinä kaikki. Ärtymyksen ja siivoamisen lisäksi pitäisi jaksaa pitää naama peruslukemilla ettei se kokisi tulevansa moitituksi, pitäisi muistaa olla lällyttämättä sitä liikaa, pitäisi lenkittää sitä enemmän. Pitäisi ja pitäisi, vaikka viimeisimmissä elämänkäänteissä tuntuu olevan tarpeeksi ihan muutenkin. Ellei jopa vähän liikaa.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotakin hyvääkin. Aamulla pysäkillä vieressäni seisova, suurin piirtein ikäiseni nainen rupeaa yllättäen juttusille. Juttu jatkuu kunnes bussi tulee, joten päädymme vierekkäisille paikoille istumaan, ja keskustelu jatkuu vilkkaana koko matkan. Saan tietää muun muassa sen, että hän asuu viereisessä talossa. Ja kun kiipeän iltapäivällä bussiin, niin kas! Uusi tuttavuuteni pitää minulle seuraa myös kotimatkalla, joka tuntuu lyhyemmältä kuin vielä kertaakaan aiemmin.

Kotiutuisikohan pikkukoirakin joutuisammin, jos se saisi uuden ystävän..?

Iltapäivää päin

Meinaa torkuttaa, mutta onneksi apu on lähellä.