Internet. Tuo ihmeellisten asioiden rajaton meri.
Viime päivinä olen innostunut T-Rexistä ja parista flashmobista (jopa siitä Haaviston kannatusporukoiden repäisystä). PerusSosiaalinen media on lähinnä tympäissyt, mutta eilisiltana bongasin LinkedInistä onnellisuusartikkelin. Lukaisin sen läpi, toinen silmä jo suljettuna, herra ties mistä syystä. Jotakin ajatuksia se kai herätti, koska haluaisin lukea sen uudelleen. Mutta minäpä en löydä artikkelia enää mistään. Goddamn valtameri.
Jotenkin niin se nyt kuitenkin meni, että onnellisuus on mahdollista saavuttaa päättämällä, mistä asioista tai tapahtumista seuraa onnellisuus, sekä päättämällä, mistä asioista tai tapahtumista seuraa onneton olo. Siis: minä päätän, että tulen onnelliseksi, kun koirani tervehtii minua iloisesti / työtoveri toivottaa hyvää huomenta / kahvi on hyvää. Ja niin edelleen. Lisäksi minä päätän, että tulen onnettomaksi, jos puolisoni kuolee / myrsky tuhoaa kotini / tulen ufojen abduktoimaksi. Ja koska olen päättänyt, etten ole onneton kuin harvoissa tilanteissa, en ole onneton juuri koskaan.
Sen sijaan että kimpoilisin television aiheuttamasta metelistä, päätän olla onnellinen kuumassa suihkussa, jossa on mukavaa, ja johon telkkarin mökä ei edes kuulu.
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
tiistai 31. tammikuuta 2012
Syytä kerrakseen
50 reasons not to date a graphic designer by a bourbon for silvia:
1. They are very weird people.
2. There are billions of them in the world, like colors on the screen of your computer.
3. They will analyse conversations in layers.
4. You will spend the day assembling furniture from IKEA.
5. They drink and eat all kinds of weird shit just because they like the packaging.
6. They hate each other.
7. You’ll come out the last out of the movies because you have to see the full list of credits.
8. They cant change a light bulb or without making a sketch.
9. They fuck up all the tables with their cutters.
10. They rather study the paisley pattern on your outfit than listen to what you have to say.
11. They will fill your house with magazines and whatever is out there that has drawings.
12. You never know if it is really an original or a copy.
13. They make collages with your photos.
14. They do not know how to add and subtract, they just understand letters.
15. They idolize people who nobody knows and speak of them as if they were his colleagues.
16. They take pictures almost daily and all are cut in weird shapes.
17. They ask your opinion about everything but they do whatever they want.
18. Everything is left justified, right or center unless they arrive late.
19. They hate Comic Sans with the same passion they love Helvetica.
20. They use iPhone for everything, because everyone has one.
21. You can not decorate the house without consulting them.
22. They steal street signs.
23. Always carry their hands painted with something.
24. They buy dolls unfinished for them to paint.
25. Everything becomes something other than what it really is: cards as tickets, cards as …
26. When arguing, you will be nicknamed like the OSX spinning wheel (not affectionately)
27. Do not know how to dress without consulting the Pantone book.
28. They hate Excel.
29. They read comics.
30. They want to save the world only with a poster.
31. You will spend the day brainstorming.
32. On vacation they will take you to countries that you do not know exist and have no beach.
33. Museums are their second home.
34. They know more positions than the Kamasutra.
35. They can’t go to a restaurant without secretly critiquing the menu design.
36. They listen to music you have never heard of.
37. They can´t cook a normal dish, they always have to experiment with new ingredients.
38. They read rare books: stories of children, Semiotics …
39. When you are going to tell you something, everyone has read it in their facebook and twitter.
40. They have own iPods before you knew they existed.
41. The orgasm they remember is when they heard that Adobe was acquiring Macromedia.
42. They have their own shops just for them and there are the most expensive in the city.
43. They want to spend all the money in the Apple Store.
44. You will never understand their gifts.
45. They see ordinary objects and laugh.
46. You wake up in the middle of the night hearim them screaming “When is the deadline?”
47. They see CMYK and RGB like Neo sees the Matrix.
48. They dream of the day nobody will make a single change to their designs.
49. They rather pay for a font than for a special birthday gift.
50. They are always sleepy because they work 24/7.
maanantai 30. tammikuuta 2012
Päiväkoti
Maanantaiaamun herätys on aina suhteellisen jäätävä kokemus. Ja voi sitä riemua, kun herätin kertoo säälimättä, että ulkona vallitseva lämpötila on -15. Kaivaudun syvemmälle peiton alle. Todellisuus, mee pois.
Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.
Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.
Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.
Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.
Yritän ajatella positiivisesti. Viime talven (sen pitkän, kylmän ja kamalan) kireimpiin lukemiin on vielä matkaa (ja hyvä niin, koska meinasin jäätyä kuoliaaksi työmatkoilla ja itkin kotiin päästyäni) eikä talvitamineissani ole moitteen sijaa (saan siis tuupertua bussipysäkille hyvin pukeutuneena). Epäonnistun.
Pussailen peiton alta pilkistäviä unisia kuonoja. Halaan hyisillä räpylöilläni vasta heräilevää, ihanan lämmintä I:tä. On vaan mentävä. Ajatukset kiertävät tuttuja ratoja. Enkö minä ihan oikeasti voi jäädä kotiin, jatkaa elämääni ja tienata elantoani freelancerina? Ei tarvitsisi lähteä eikä palata. Saati palella puoliunessa pysäkillä.
Ihan oikeasti: en minä voi. Tarvitsen työpaikan tukea ja turvaa, palavereita ja muistioita, deadlinejä ja reunaehtoja. Tarvitsen päästä pois kotoa jotta työ sujuu edes jotenkin, ja tarvitsen ympärilleni asiantuntijoita, jotka puhuvat kanssani samaa kieltä. Tarvitsen päästä työpaikalle, koska kotona oleminen on yksinkertaisesti liian tukalaa. Asian tiedostaminen on tehnyt ankeista aamuista piirun verran helpompia. Ja sekin, että valitsemallani alalla on paljon muitakin, jotka kokevat samoin. Olen tähän asti ajatellut, että ongelma johtuu adhd:sta, mutta juttu taitaa olla monisyisempi. Työpaikka on parhaimmillaan myös vertaistukea.
Yhteiskunnan muovaama ratkaisu on haahuilijoiden oma arkipäiväkerho, jossa saa hyvää kahvia, toisinaan jopa aamupalaa. Minua naurattaa. Olen sitten kuitenkin iloinen siitä, että minulla on siellä oma paikkani.
keskiviikko 25. tammikuuta 2012
Ilouutisia viluvarpaalle
Tämä EI ole sellainen söpöjen tyttöjen vaateblogi. Mutta. Onko mahdollista olla talvella ulkona palelemattomin varpain, vieläpä ilman villasukkia? KYLLÄ ON!
Nimittäin, Emu-kenkälähetys saapui tänään, ja olen hivellyt kaiken iltaa noita taivaallisen lämpöisiä jalkineita. Olkoot vaan tyhmät ja rumat ja muodissa, minen sijoita varpaitani enää ikinä mihinkään muihin talvijalkineisiin. (Paitsi sitten kun olen tilannut ehkä noin kolme paria lisää.)
Kyllä nyt kelpaa viilettää ulkona tukka putkella, palella bussipysäkillä ja istua kököttää kalseissa neukkareissa.
Pidän talvesta taas vähän enemmän.
Nimittäin, Emu-kenkälähetys saapui tänään, ja olen hivellyt kaiken iltaa noita taivaallisen lämpöisiä jalkineita. Olkoot vaan tyhmät ja rumat ja muodissa, minen sijoita varpaitani enää ikinä mihinkään muihin talvijalkineisiin. (Paitsi sitten kun olen tilannut ehkä noin kolme paria lisää.)
Kyllä nyt kelpaa viilettää ulkona tukka putkella, palella bussipysäkillä ja istua kököttää kalseissa neukkareissa.
Pidän talvesta taas vähän enemmän.
Siksaksia
Istun kampaajalla. Sakset suihkivat, hienonhieno hiusnöyhtä kutittaa naamaa ja niskaa. Kurtistelen otsaani.
Paikallaanolo käy hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Liikuttelen jalkojani ja kiemurtelen muka huomaamattomasti kahisevan viitan alla. Koetan pinnistellä ja pitää edes pään suht stabiilina, ettei otsatukkaan tulisi kovin isoja koloja. Lopulta alan haukotella.
Taidat olla väsynyt, kampaaja toteaa. No joo, tavallaan, tai oikeestaan mun on vähän vaikeaa istua paikallaan, vastaan.
Kieltämättä tämä tuntuu siltä kuin leikkaisi kahdeksanvuotiaan hiuksia, myöntää saksiniekka.
Huokaisen ja yritän terästäytyä ihan tosissani. Kampaaja kumartuu siistimään koneella niskaa. Puristan tuolin käsinojia rystyset valkoisina.
On se vaan niin perin juurin vittumaista, ettei Kela suostu maksamaan korvauksia 30 vuotta täyttäneiden adhd-lääkityksestä.
Paikallaanolo käy hetki hetkeltä sietämättömämmäksi. Liikuttelen jalkojani ja kiemurtelen muka huomaamattomasti kahisevan viitan alla. Koetan pinnistellä ja pitää edes pään suht stabiilina, ettei otsatukkaan tulisi kovin isoja koloja. Lopulta alan haukotella.
Taidat olla väsynyt, kampaaja toteaa. No joo, tavallaan, tai oikeestaan mun on vähän vaikeaa istua paikallaan, vastaan.
Kieltämättä tämä tuntuu siltä kuin leikkaisi kahdeksanvuotiaan hiuksia, myöntää saksiniekka.
Huokaisen ja yritän terästäytyä ihan tosissani. Kampaaja kumartuu siistimään koneella niskaa. Puristan tuolin käsinojia rystyset valkoisina.
On se vaan niin perin juurin vittumaista, ettei Kela suostu maksamaan korvauksia 30 vuotta täyttäneiden adhd-lääkityksestä.
maanantai 23. tammikuuta 2012
On minulla, mutten kerro mikä.
On hyviä päiviä ja huonoja päiviä.
Tänään oli huono. Kaikki ympärillä prakailee. Ystävällisiksi (tai no, luultavasti ei miksikään) tarkoitetut sanat lyövät lyttyyn. Rahkeet eivät riitä. Iso projekti pelottaa. Pikkukoira on lopettanut viimeviikkoisen sisäsiisteyskampanjan, ja minä saan taas siivota.
Illemmalla, kodin rauhassa, saan lopultakin etsityksi* arkistokaaoksestamme eräät paperit, jotka olisi pitänyt täyttää ja lähettää eteenpäin jo ajat sitten. En ole tehnyt niin, koska en halua; olen keskittynyt joko välttelemään aihetta tai niskuroimaan vastaan. Kunnes I:n lievästä painostuksesta johtuen tartun härkää sarvista – ja kun paperit kerran löytyivät, ei auta muu kuin ... täyttää ne. Lomakepinon tehtävä on kartoittaa terveydentilani, joten minun on selvitettävä kiltisti, mikä minua vaivaa.
Etsin laukusta kuulakärkikynän. Noniin. Mitä sairauksia sairastatte?
Astma on vielä ihan ookoo. Mutta. Neljä kirjainta. Niin helppoa, ja niin hankalaa. Inhoan näitä tilanteita. Lomakkeiden täyttäminen on tukalaa, mutta eniten vihaan tätä siksi, etten halua selostaa asiaa yhtään kenellekään. Asia on: minulla on tarkkaavaisuushäiriö. En halua puhua siitä, enkä yleensä puhukaan. Välttelen lääkärikäyntejä, koetan kiemurrella irti jopa työpaikan työhöntulotarkastuksesta, etten vain joutuisi sanomaan sitä ääneen. Minä jopa valehtelen, mitä en normaalisti tee. (Käytätkö sä jotain lääkkeitä? Joo, astmaan...)
Mutta nyt on pakko taipua. Ja minua vituttaa.
___
*) Okei, okei. Myönnetään. Minä etsin, I löysi.
Tänään oli huono. Kaikki ympärillä prakailee. Ystävällisiksi (tai no, luultavasti ei miksikään) tarkoitetut sanat lyövät lyttyyn. Rahkeet eivät riitä. Iso projekti pelottaa. Pikkukoira on lopettanut viimeviikkoisen sisäsiisteyskampanjan, ja minä saan taas siivota.
Illemmalla, kodin rauhassa, saan lopultakin etsityksi* arkistokaaoksestamme eräät paperit, jotka olisi pitänyt täyttää ja lähettää eteenpäin jo ajat sitten. En ole tehnyt niin, koska en halua; olen keskittynyt joko välttelemään aihetta tai niskuroimaan vastaan. Kunnes I:n lievästä painostuksesta johtuen tartun härkää sarvista – ja kun paperit kerran löytyivät, ei auta muu kuin ... täyttää ne. Lomakepinon tehtävä on kartoittaa terveydentilani, joten minun on selvitettävä kiltisti, mikä minua vaivaa.
Etsin laukusta kuulakärkikynän. Noniin. Mitä sairauksia sairastatte?
Astma on vielä ihan ookoo. Mutta. Neljä kirjainta. Niin helppoa, ja niin hankalaa. Inhoan näitä tilanteita. Lomakkeiden täyttäminen on tukalaa, mutta eniten vihaan tätä siksi, etten halua selostaa asiaa yhtään kenellekään. Asia on: minulla on tarkkaavaisuushäiriö. En halua puhua siitä, enkä yleensä puhukaan. Välttelen lääkärikäyntejä, koetan kiemurrella irti jopa työpaikan työhöntulotarkastuksesta, etten vain joutuisi sanomaan sitä ääneen. Minä jopa valehtelen, mitä en normaalisti tee. (Käytätkö sä jotain lääkkeitä? Joo, astmaan...)
Mutta nyt on pakko taipua. Ja minua vituttaa.
___
*) Okei, okei. Myönnetään. Minä etsin, I löysi.
Aamu-TV (live)
Taas uusi maanantaiaamu, aikainen herätys, unen kohmettama keho ja kallon sisuksissa uinuvat aivot. Meninkö liian myöhään nukkumaan? Kyllä, koska teknisten sydeemien kanssa hyvän tovin kiukuteltuani uppouduin päivittämään taas uusia, erilaisia nettisivuja, ja unohdin ajan kulun. Pim. Kaikki loksahtaa yhtäkkiä paikoilleen, hahmotusvaikeus oli ja meni kun tiedosto on vihdoin se oikea, sormet juoksevat vikkelästi kuin muuta ei olisikaan. Mutta on, on seuraava aamu ja taistelu talviunta vastaan. Automaattiohjaus on toimiessaan hiton hyvä juttu: pese kasvot, suorista tukka, pukeudu, meikkaa, ota lääkkeet, olet valmis. (Entäs silloin, kun autopilotti ei toimi? En yhtään ihmettele vanhempieni toistuvaa ärtymistä täydelliseen toimintakyvyttömyyteen ja edestakaisin haahuiluun.) Etsin epätoivoisena puhelinta tutkiakseni asiakaspalavereiden määrää ja laatua. Rakkine lipsahtaa käsistä ja pamahtaa parkettiin. Perkele.
Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.
Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.
Kun selviydyn ulos ovesta, ollaan jo pitkällä: raikas ulkoilma iskee heti vastaan, ja taivas on syvän sininen. Ei enää musta.
Talviuni päättyy joskus. Näitä pimeitä aamuja ei ole enää montaa jäljellä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)