Plumps

Jos nukkuu useana yönä peräkkäin aivan liian vähän, saa kuulla aivan liian jännittäviä uutisia kesken kaiken, joutuu aivan liian pitkään asiakastapaamiseen ja muistaa ottaa iltapäivänippelisnappelikset aivan liian myöhään, ei mene kovin hyvin.

Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi.

Tyydyn torkkumaan taksin takapenkillä.

Tyhmänsitkeä

On tämä elämä kyllä.

Toimistolla on tahkottu viime viikolta muuatta projektia. Eikä kulje. Ideoita on, ja ihmisiä, mutta sopivaa juonta ei jutulle löydy. Väsyttää, äyskityttää, hedari iskee. Paskaako tässä enää jauhetaan, kun ollaan totaalisen umpikujassa? Vedän mielenosoituksellisesti luurit päähän ja annan tulla David Guettaräimettä tuutin täydeltä, mutta hullunmylly sen kuin kiihtyy. Vaihdan Bachiin ja vajoan musiikin matematiikkaan. Suunnittelijapari painuu muualle, hermostuksissaan kai sekin.

Kaveri palaa kuitenkin pian takaisin ja heittää ilmoille aivan todella omituisen idean. Kuuntelen ja kallistan päätäni. Haen lasillisen mehua. Takaraivossa ja nenän yläpuolella tuntuu tuttu humina ja huippaus, se johon olen jäänyt jo vuosia sitten koukkuun. Heitän lisää palloja ilmaan. Kiemurtelen neuvotteluhuoneen leveällä ikkunalaudalla kuin pieni, innostunut eläin.

Tässä se nyt on, tuntikausien tallomisen ja tuskailun jälkeen. Emme ole varmoja edes siitä, saadaanko idea runnottua läpi sisäisen syynin. Kirjoitan hermostuneena liian pitkän mailin muulle tiimille.

Kotona odottaa pissalätäkkö liki kolmen viikon kuivan kauden jälkeen. Mieliala painuu. Voi vitun rakki, ja voi vitun kaikki, voi vittu sitä liian pitkää mailiakin. Tämä on huono merkki, tämän jälkeen mikään ei voi mennä hyvin, koira on kyllä oikeasti viallinen ja minä saan potkut.

I saapuu kotiin, lohduttaa, houkuttelee ulos. Päivällä on satanut paksu kerros uutta, puhtoista lunta, ja viritän vetovaljaisiin raitapaidan, joka on vastoin kaikkia ennakko-odotuksia alentunut ravaamaan suksille kavunneen emäntänsä edellä. Väsymys ja vitutus haihtuu. Raidallinen näyttää viihtyvän valjaissaan, katselen tasaista, kaunista vetolaukkaa. Lumi tuoksuu hyvältä. Hiihdämme pitkän kierroksen.

Päästän koiran sisään, riisun sen tamineet ja vien sukset varastoon. Ja kas: kun ehdin itse sisälle asti, olen saanut viestin. Tiimiläisistä vaikeimmalta, siltä, jolla on korkein tuoli. Tämähän on hyvä.

Bingo.

Lisäelämä

Selailen pikaisesti ällöttävää naamakirjaa ennen lounaalle lähtöä. Huomion kiinnittää Suomen AD/HD-aikuisten julkaisema linkki: Concerta palaa takaisin peruskorvattavien lääkkeiden piiriin.

Hieno juttu, sillä tämä parannus on ollut eräidenkin aktiivisten ihmisten kovan työn takana, ja Concertaa taidetaan käyttää Suomessa aika paljon. Minä en sitä syö, mutta monelle muulle tämä on ainakin viikon, ellei jopa kuukauden paras uutinen. Tosin, koko korvauksen poistaminen tuntui silkalta saivarteluidiotismilta. Veronmaksajat päättäkööt vain kukin omista napeistaan, kun hyysääminen maksaa, ja tämmöisen investoinnin tuottoa on vaikeata mitata. Vai onko?

Kävin sopivasti tänä aamuna hakemassa kuukauden perussatsin. Ei astma- eikä allergialääkkeitä, ei unilääkkeitä eikä tukilääke Medikinetiä. Siis kaksi laatikkoa Equasymiä ja yksi purkki Voxraa. Toimintakyky tulevaksi kuukaudeksi kustantaa karvan verran alle sata euroa. Niistä jokainen maksaa itsensä takaisin moninkertaisesti.

Ennen lääkkeitä pakoteitä oli tasan kaksi: äärimmäinen fyysinen rasitus (maanantai-torstai) ja äärimmäinen humala (perjantai-sunnuntai). Juu, sattui. Monta kertaa. Toisinaan, kun ei olisi enää jaksanut mitään, harkitsin josko vaikka työntäisin sukkapuikon aivoihin. Enpähän tullut koskaan kokeilleeksi.

Sitten tuli diagnoosi ja lääkkeet sen mukana.

Taipumus muodostaa, saati tarvita, pysyviä ihmiskontakteja ei ole lisääntynyt, mutta ihan tavallinen parisuhde olisi jäänyt entisillä spekseillä kokematta. Samoin koulusta valmistuminen ja mieleinen työ. Valmistumisella ei ole järin suurta merkitystä, työ on sen sijaan yhtä kuin minä itse. Se on nyt löytynyt. Ei paskempaa ollenkaan, ja verottajakin tykkää. Kello, kalenteri ja raha-asiat eivät suju edelleenkään, ja tyrin tämän tästä kaikkea pientä, mutta sellaisten juttujen kanssa voi elää. Jatkuvan kaaoksen ja itsetuhon keskellä ei voi. Tämän totesi jopa yksi työpaikkalääkärin vittupää joskus muinoin: eihän noin voi elää.

Muahahaa, watch me. Yllättävän monella tavalla sitä voikin elää.

Aamunpimennys

Valo rapistelee ikkunan takana vähän aikaisemmin joka aamu, ja unet pakenevat samaa tahtia.

Lauantain jäljiltä luulisi ainakin väsyttävän. Takana ovat aikainen aamuherätys, vinttariporukan uimahallitreffit ynnä taas yksi kodinhankintojen metsästyskierros. Jasitäjatätä. Niinhän sitä luulisi, niin.

Sunnuntaiaamuna herään puoli seitsemältä. Pyöriskelen, koetan kaivautua kainaloon, hätistelen ajatuksia loitommalle, mutta mikään ei auta. Hereillä ollaan, missäs madot on? Laskeudun turhautuneena alakertaan ja linnoittaudun sohvalle. Miksi nukkua, jos voi lukea.

I heräilee noin kolme tuntia myöhemmin ja pistää toimeksi. Makuuhuoneeseen ilmestyy verhotanko ja siihen tuplaverhot, jotka pitävät valon loitolla. Illalla valmistuu keittiön ikkunaan pitkään suunnitteilla ollut laskosverho.

Kävelemme iltalenkillä sekä keittiön että makuuhuoneen ikkunan alta ja ihailemme uusia verhoja. Koti näyttää jotenkin asutummalta. Sää ei lupaa kevättä, ulkona puhaltaa jäätävä tuuli.

Pimeys jatkukoon. 

Sesam parane

Pitäisi taas varata aika lääkärille, mutten tahdo saada aikaiseksi.

Hassua. Olen ollut erinäisten psykiatristen hoitopalveluiden kuluttaja viidentoista ikäisestä (ellei sitä aiempia kuraattoreiden ja muiden kansankynttilämandaatilla häärivien tyyppien ronkkimisia oteta lukuun), mutten osaa tätä vieläkään. Mutku.

Nykyinen psykiatri on oikeastaan ihan ookoo. Käyn muutaman kuukauden välein, saan uusia reseptejä ja juttelemme milloin mistäkin. Lähinnä adhd:sta. Miten menee ja silleen. Että ei pitäisi kiikastaa, no, mistään.

Mutta kyllä vaan kiikastaa. Kun minussa ei ole mitään vikaa. Enkä pidä siitä, että minua yritetään aina ja lakkaamatta parantaa.

Prosessori

Ajattelen, että aivoni ovat hyvin monimutkainen eriväristen johtojen sekasotku. Osa johdoista on sumpussa niin tiukasti, ettei mikään pääse läpi. Solmukohtia kiristää. Jossakin päin luista suojakoppaa keikkuu irtonaisia johtojen päitä niin että kipinät sinkoilevat. Toisaalla taas järjestelmä pelittää kuin rasvattu.

Systeemi on kuitenkin paitsi sekalainen, myös epäluotettava: joskus se toimii, toisinaan taas ei. Tänään se toimii ainakin jollakin lailla.

Kävelen puisia kierreportaita alas. Johtava johtojärjestelmä lähettää viestin. Tehtävä: hae ostokset jääkaapista. En toista viestiä ääneen enkä vahvista sitä nostamalla etusormeani pystyyn; minun ei tarvitse, koska viesti tuli sekunnilleen oikeaan aikaan. Ruskeat, pehmeäpohjaiset saappaat tassaavat jäljellä olevat askelmat ja ulos ovesta keittiöön. Tehtävä suoritetaan onnistuneesti. Sullon olkalaukkuuni luomuruokakerman ja puolen kilon pönikän turkkilaista jogurttia. Onnittelen itseäni ja järjestelmääni.

Systeemin kanssa on nyt aivan erityinen syy pysytellä väleissä, sillä aion laittaa ruokaa, ja tehtäviä on edessä vielä monta.

Maailma ikkunoiden takana

Maailma on asioita pullollaan.

Viimeiset sanani eilisiltana ennen unta taisivat olla "Mitä tapahtuu, jos pieraisee avaruudessa?". Tänään, hereillä, olen ollut erityisen kiinnostunut oikeusjärjestelmästämme, sähköiskuista, kilpailukiellosta, kierrätyspahvista ja kämmenen kokoisen käyttöliittymän logiikasta.

Olen mitä suurimmalla todennäköisyydellä informaatioaddikti, ja olen ollut sitä kai syntymästäni asti. Ensimmäinen sukellus kaikennielevään pakko-saada-tietään oli Wolfgang Amadeus Mozartin elämä, siis kaikki syntymästä kuolemaan ja musiikista salaliittoteorioihin. Ikä? Seitsemän tai kahdeksan. Sukulaiset naureskelivat, minä olin harvinaisen tosissani. (Tätä aiempiakin saattaa olla, mutta niitä en muista.) Samankaltainen fiksaatio oli Edith Piaf, seuraavana alkuaineiden jaksollinen järjestelmä ja sitten toinen maailmansota, myöhemmin pii, Fibonacci, alkuluvut ja Fermat. Vain muutamia mainitakseni. Aivan erityisesti rakastan numeroita sekä vyyhtiä nimeltä Maailmanlaajuinen Tietoverkko. Metsästän taivaallisen turhaa tietoa sekä työpaikalla että kotona, sillä olen unelmaduunissani, joka on sulava sekasotku erinäisten tietojen pengontaa, luovaa ajattelua ja silkkaa nörttiä.

Onko riippuvuuteni ongelma? Kyllä ja ei. Kyllä, koska juutun usein turhaan tietoon, enkä näe metsää puilta. Ei, koska aivot kaivavat kätköistään vaikka mitä, jos tarve vaatii. Silloin kyllä, kun en osaa lopettaa. Toisinaan saan asioita tapahtumaan, koska tiedän yhtä sun toista. Silloin pakkomielle ei ole ongelma.

Eilisiltana esittämääni kysymykseen en ole saanut tyydyttävää vastausta, en ainakaan vielä. Ajatus avaruuteen matkustamisesta kauhistuttaisi minua, joten en ajattele sitä. Mutta vielä minä tämän selvitän.