Ei siltikään niin kuin muut

Touhua ja tekemistä on taas vähän liikaa. Ärsyttää olla väsynyt siksi, että on tehnyt kaikkea kivaa melkein joka ilta ja joka viikonloppu. Eteisen seinäkalenteriin ilmestyy yhä uusia merkintöjä. Mustalla, ohutkärkisellä tussilla raapustettuja.

Kun väsyttää, niin ajatteleminen, puhuminen, käyttäytyminen ja rauhoittuminen on vaikeaa. Aikuisen ihmisen odotetaan muun muassa jaksavan istua hiljaa paikallaan, ja kaikki energia tuntuu valuvan näiden odotusten täyttämiseen. Pitäisi rauhoittua, jotta voisi rauhoittua. Mutta kun ei elämä mene niin.

Istumme työporukalla lounaalla. Hihittelemme mitä idiooteimmille jutuille; en ole ainoa levoton, tai ehkä villitsen muita. Jostain syystä puhe kääntyy menneisiin tapahtumiin. Muistan pitkästä aikaa levottoman, poukkoilevan vapauden, jota myös välinpitämättömyydeksi kutsutaan. Sellainen minä olin. Vapaa ja vauhtisokea.

Sitten tuli diagnoosi ja lääkkeet, ja elämään joku tolkku, ohut pintakerros aikuisten maailmaa.

Perseelleenlens

Tammikuu vaihtuu helmikuuksi. Niin käy kerran vuodessa, ja se on aina yhtä huojentavaa.

Elämästä on puuttunut parin viikon ajan kaikki rytmi ja järjestys. Juoksen työpaikan, kodin, salin, koiranulkoilutuksen ja kaikenmaailman kauppojen välillä kuin pieni eläin. Esimerkiksi silmälasikaupan, koska rikkoutuneiden lasien tilalle on saatava uudet. Muissa kaupoissa on laukattava, koska tarvitsemme kumpikin uusia juhlatamineita, sekä melko kunnioitettavan vuoren kaikkea muutakin turhuutta. Tai siltä ainakin näyttää.

Järjestyksen puutetta syövät myös uneliaat etäpäivät, joissa ei ole minkäänlaista rutiinia. Etäpäivinä tehdään yleensä tylsää työtä, ja koska työ on tylsää, se sujuu tuskastuttavan hitaasti. Kiemurtelen koneen ääressä aamuvarhaisesta iltamyöhälle: vielä tämä kappale, vielä tämä lause, vielä tämä sana. Aika piiloutuu harmauden sisään, enkä tiedä, olenko tuhrannut projektin ääressä kolme varttia vai kolme tuntia. Kaipaan toimistolle ja kivoihin töihin. Kiukuttelen I:lle.

Muodottomaksi nuhjaantuneen päivän jälkeen pyörin hereillä vielä kahdelta yöllä. Ei paras mahdollinen aika ihmiselle, jonka täytyy nousta seitsemältä. Syytän kiukuissani tylsää työpäivää ja elämän yleistä epäjärjestystä. En saa mistään otetta, ja pää on liian täynnä ajatuksia. Pintaan nousee kummallisia kuvia vuosien takaa. Näen kengät kunnolla vasta bussissa, ja ymmärrän saman tien, ettei tämä voi jatkua. Olen neljänsadan kilometrin päässä kotoa. Voin yhtä hyvin juoda liikaa ja pokata muka vahingossa sen kaverin. Nousen ottamaan puolikkaan Somnorin. Aamusta tulee kahta kamalampi, mutta ei voi mitään. Pujotan käden viereisen peiton alle, kuten niin monena muunakin yönä. Selän tuttu kaari rauhoittaa.

Aamu on jopa odotettua pahempi. Huono yö ärsyttää, hitaus ärsyttää. Haluan mennä samalla bussilla kuin aina ennenkin, koska mitään muuta rutiininomaista tässä hiton maailmassa ei enää ole, mutten kertakaikkiaan ehdi. Kiukuttelen vähän lisää ja juoksen ovesta ulos – sillä seurauksella, että vedän lipat jäisillä puuportailla niin että ryminä käy. Rääkäisen säikähdyksestä, kivusta ja harmista. Ensimmäinen ajatus on repussa oleva kone, joka kolahti kovahkoon alustaan varmaan ensimmäisenä. Toinen ajatus on ovi: menikö se nyt lukkoon, I on tyttöjen kanssa ulkona, mitä jos sillä ei olekaan avainta? Kömmin äkäisenä pystyyn ja palaan kokeilemaan kahvaa. Ovi on auki.

Laahustan bussipysäkille. Olen huolissani koneestani, rannetta särkee, perspyrstössä on luultavasti Laatokan kokoinen mustelma, ja ylpeys on kolhuilla. Bussissa havaitsen, että keskeneräinen kirja jäi keittiön pöydälle.

Istun penkissä pipo silmillä. Tästä alaspäin ei onneksi enää pääse.

Kun sanottavaa on liikaa, on parempi lainata muita

When our life is falling apart in some way, we want to feel some sense of being held by something larger. We’re all looking for refuge in some way.

Because we have this very primal conditioning to grasp on to things and to push things away, we tend to latch on to what I call false refuge, which is a way of finding comfort or protection or ease that is temporary because it just doesn’t deliver in the long run.

Trying to prove ourselves to other people, trying to get approval, having to be right – those are false refuges. All the ways that we over consume, whether it’s over consuming food or drugs or alcohol, it’s just filling ourselves. Those are false refuge. Blaming or judging ourselves or others is a false refuge…

The first gateway to true refuge really is, when it feels painful, when there is fear, when there is hurt, when there is loss, to learn to stay. To learn to stay means to step out of all the circling thoughts and enter with integrity into the embodied experience – to the squeeze in the heart and the heat in the body or the feeling of tightness or ache or whatever it is, just to stay.

I found over and over again that in the moments that I would choose to stay in that presence, I found a space and tenderness that shifted my whole sense of who I was. Every time I stayed with something difficult, I shifted from being kind of the victim or the oppressed one that was struggling with all the loss, to this space of loving presence that felt like home.

There is this deep and timeless presence that can be with the different losses and so on.

I call that the first gateway to true refuge because there is no way to make peace with our lives other than staying with what’s here.

– Tara Brach

Oho.

Myönnetään: minulla on taipumus rikkoa asioita. En paisko tavaroita suutus- saati kännispäissäni, enkä muutoinkaan tahallani. Mutta luulen, että yleisessä tavassani olla ja edetä on jotain kertakaikkisen hasardia.

Viime viikkoina on taas tullut suoritettua vähän kaikenlaista kommellusta. Aloitetaan vaikka siitä, että talvitakki ritsahti rikki. Jäin aamulla bussissa kiikkiin takin selkäpuolella roikkuvasta kiristysnarusta, ja koska takanani seisova matkustaja oli jäämässä pois, tein kohtalokkaan äkkiliikkeen – jonka seurauksena takin selkämyksestä valuu nyt täytteet ulos. Musta takki, valkoiset fyllingit, kuinkas muuten.

Ipad otti osumaa tässä välissä, siitä mainitsinkin jo. Harmittaa edelleen, mutta kyllähän tätä käyttää, kun vaan muistaa olla laamimatta säröistä kohtaa sormella. Siitä jää nimittäin ikävästi siruja peukaloon, kokeiltu on.

Seuraavaksi ritsahtivat farkut. Havaitsin tässä yksi aamu duunipaikan vessassa, että persaus on ratkennut oikein kunnolla. Mustat farkut, valkoiset alushousut. Herätin hilpeyttä työtovereissa, kunnes ehdin kipaista ostamaan takapuolen peittävän topin.

Ja, viimeisimpänä muttei todellakaan vähäisimpänä: onnistuin äsken rikkomaan silmälasit. Tai, en varsinaisesti edes rikkonut niitä, kunhan jäi sanka käteen. Omistan kahdet silmälasit juuri tällaisia tilanteita varten, mutta toiset vääntyivät hiljattain, kun peuhasin koirien kanssa. Mutkalle menneet lasit olisi tietysti pitänyt viedä optikolle samoin tein. Mutta koska en näe niillä kunnolla, olen ilmeisesti päättänyt passiivisesti, jotta lasien uusimisen voi siirtää hamaan tulevaisuuteen. Ironista kyllä, pohdin lasien uusimista viimeksi pari tuntia sitten, koska huonontunut näkö yhdistettynä ahkeraan tietokoneen tuijotteluun aiheuttaa päänsärkyä. No, nyt on myöhäistä itkeä.

Kirjoitan tätä nyreissäni, vinkkarat silmälasit nokalla nököttäen. Toivoton tapaus kerrassaan, ei voi muuta sanoa.

Kolmetoista

Vuosi vaihtui uuteen, ja loman loppu häämöttää.

Sää on surkea, sateinen ja harmaa. Kengät ja tassut luiskahtelevat mikä minnekin, ja jääkylmät pisarat vihmovat päin näköä. Tuuli on niin kova, että ulkoilu tarkoittaa lähinnä pystyssä pysymisen yrittämistä etenemisen sijaan.

Olisin halunnut kutsua ystäviä kylään uudeksi vuodeksi, mutta asia jäi. (Itse asiassa yritin, mutta epäonnistuin yrityksessäni.) Niinpä vuodenvaihde on kulunut tv-sarjan ääressä. Ensimmäinen tuotantokausi – kaksikymmentäkaksi jaksoa – on kahta viimeistä lukuun ottamatta niinta sanotusti purkissa. Minua arveluttaa. Voiko ihminen käyttää näin monta tuntia lomastaan televisioon? Eikö tässä pitäisi tehdä jotakin järkevää?

Mieli on yhtä harmaa kuin sää. Pudotan iPadin vessan lattialle, ja kömpelöintini tuloksena on rikkoutunut lasi. Kuka käski datailla hampaita harjatessa? Typerä lintu! Äänetön saarna tuntuu ansaitulta.

Nieleskelen itkua. Tästä tulee varmaan joo tosi hyvä vuosi.

Adhd ja parisuhde – kyllä vai ei?

Lueskelin tässä päivänä muutamana vanhoja blogipostauksia pohdiskellessani äidinäidin muistisairautta. Muistelin kirjoittaneeni jotain aiheeseen liittyvää jo aiemmin. Oikein muistin, mutta päädyin tekstin luettuani funtsimaan vähän muita juttuja.

Aihetta on sivuttu blogissa aiemminkin, ja sen nimi on adhd ja parisuhde. Adhd ilmenee ihmisestä riippuen eriasteisena ja eri tavoin, joten puhun nyt omasta elämästäni, mutta samoja juttuja käydään läpi varmasti monessa muussakin adhd-perheessä. Yritän pukea näitä sanoiksi ehkä siksikin, että olen törmännyt keskustelupalstoilla jonkun kerran melko painaviin lausuntoihin: elämä adhd-ihmisen kanssa on kamalaa ja parisuhde on lähtökohtaisesti täysin toivoton viritys, älkää vaan sortuko sellaiseen. Joo, varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole. Ainoastaan melkein.

Impulsiivisen adhd-tyypin (kuten minä) kanssa voi tuntua tämän tästä siltä, että toinen on kamalan hajamielinen tai vähän liiankin sukkela liikkeissään. Karkaako se nyt johonkin tuntikausiksi, vaikka piti tulla kotiin, tai tuhlaako se rahat, vaikka puhe oli että säästetään? Joko taas? Kyse on pohjimmiltaan siitä, että tekojen seurauksia on välillä vaikeaa hahmottaa. Ei halua tehdä toisin kuin on sovittu, saati loukata, mutta innostus/impulssipäissään ei ehdi tajuta, että nyt menee metsään. Mikä on parisuhteen kannalta tuhoisaa; epäluotettavuus on niin huono juttu, että sen syyt ovat toisarvoisia. Impulsiivisuus nakertaa parisuhdetta toisella tapaa kuin vaikkapa taajaan kaatuilevat tee- ja kahvimukit. Jatkuva 4D-liikehdintä kysyy varmaan pitkää pinnaa myöskin, ei siinä mitään, mutta ne sotkut on huomattavan helppo siivota erinäisiin muihin sotkuihin verrattuna.

Impulsiivisuus on omiaan aiheuttamaan sen luokan ongelmia, että parisuhteessa osapuolten välinen epätasapaino kääntyy joissakin asioissa epätyypillisen suureksi. Tosielämän esimerkki: jos I ei hoida raha-asioita tai aikatauluja, niin niitä ei hoida kukaan (hoitaminen on tässä eri suuri kuin kävelevä katastrofi). Se ei ole työnjaollinen valinta, vaan yksipuolinen fakta. Riitelimme raha-asioista ensimmäiset neljä vuotta, kunnes I:lle selvisi, että minä en vaan osaa. Myönnän valittaneeni, etten näe hänen systeemeissään mitään tolkkua, koska en ymmärrä näitä asioita ylipäänsäkään. Mutinani oli kuitenkin kuultu sillä lailla, että hänen systeeminsä ovat minun mielestäni kategorisesti paskoja. Eivät ne varmaankaan ole, minä en vaan pysy mukana. Vaati yllättävän monta yhteentörmäystä, ennen kuin viesti kääntyi edes jotenkin päin tolalleen.

Osa ongelmista on siis ratkaistavissa, mutta se edellyttää tietysti sitä, että se todellinen ongelma tunnistetaan. Mainitsemani raha-asioihin liittyvä epätasapaino on aiheuttanut kummastuneita katseita muun muassa työporukan lounaskeskusteluissa, eikä meillä käytössä olevä järjestely sovi kaikkiin huusholleihin. Vastuun jakaminen on yksi mahdollinen tapa välttää vaikeuksia, mutta se tarkoittaa melko epäkristillistä tasajakoa, ainakin meillä.

Itse kukin varmaan miettii aina välillä, että josko tämä paranisi vaihtamalla. Mistä seuraa kysymys: mitkä "virheet" ovat anteeksiantamattomia, mitkä taas eivät? Minun mittapuuni mukaan alkoholismi on liian iso virhe*, I:n mittapuun mukaan adhd lieveilmiöineen taitaa keikkua ainakin huonoina aikoina niillä rajoilla. Yritän puhua mahdollisimman vähän puolisoni suulla, mutta tiedän kyllä, että suhteen yleinen mielekkyys joutuu aina silloin tällöin suurennuslasin alle: vieläkö tässä kaikessa on oikeasti järkeä? Tiedän sen, koska olemme jutelleet asiasta. Syitä tähän en osaa sen tarkemmin eritellä, mutta sen tiedän, että välillä sillä on tosi vaikeaa. Viime aikoina on taas ollut. Oli oudosti huojentavaa kuulla, mitä puoliskoni miettii.

Parisuhde vaatii aina sekä tahtoa että työtä, mutta luulen, että parisuhde adhd-aikuisen kanssa vaatii niitä molempia vielä tavallista enemmän. Sanon adhd:n aiheuttamien ongelmien tunnistamisesta vielä sen verran, että tätä suhdetta ei olisi olemassa ilman diagnoosia ja lääkkeitä. Tapasimme onneksi vasta siinä vaiheessa, kun adhd oli jo tiedossa; se antaa molemmille osapuolille edes vähän kättä pidempää ymmärtää, miksi yksinkertaiset(kin) asiat takkuavat – ja minulla, tai oikeastaan meillä molemmilla, oli jotakin konkreettista mitä korjata. Adhd on joka tapauksessa molempien ongelma, sen on vaan oltava. Taistelin tätä ajatusta vastaan pitkään ja hartaasti, mutta lopulta ymmärsin, että yhteistähän sekin on.

Tässä me siis olemme, reilun neljän vuoden jälkeen. Varoituksissa on totta toinen puoli, mutta ei se täysin toivotonta ole.

___

*) Painavasti ilmaistu, mutta sanon sitten kuitenkin, koska a) lapsuuden painolastia on liikaa, ja b) olen katkaissut muutaman virityksen juurikin tästä syystä.

Menneisyydestä olet sinä tullut

Talvi on ihmisen parasta aikaa, varsinkin, jos ei tarvitse ulkoilla. Isot tytöt on kuitenkin pidettävä liikkeellä kylmästä huolimatta, joten kipsutamme reippaan lenkin sormet, tassut ja nenänpäät jäässä. Kuiva pakkassää kiusaa keuhkoja. Astmalääkeannostus on suurin mahdollinen, mutta hankalaa on. Meren äärellä, ja ulkoiluhommissa, pitää saada silti olla. Niin.

Kun palaamme takaisin lämpimään, äidinäiti kysäisee sohvannurkasta ootkos sie sotaväessä. Vastaan etten ole, tulin muuten vaan tuolta pakkasesta, koiria ulkoiluttamasta. Hän ei tunne minua, vaikka näimme viimeksi tunti sitten. Läheinen ja turvallinen ihminen, yksi lapsuuteni tärkeimmistä, liukuu muistisairauden mukana jonnekin pois. Vääjäämättä, pala kerrallaan.

Eihän se haittaa, ettei toinen muista. Ei mennyt minnekään katoa, ei niin kauan kuin minä muistan. Mutta kasvot pimentävä ahdistus särkee sydäntä. Yhä suurempi osa ajasta on tuskaista haparointia: ei muista kuka on, missä on tai miksi on, tutut ihmiset ja paikat ovat vieraita aina vaan pidempiä pätkiä kerrallaan. Tyhjät aukot täyttää levoton edestakaisin käveleskely. Sanoja putoilee enää harvakseltaan. Äidinäidillä on oma, haurastuva menneisyytensä, ja rikki hiutuvien muistojen mukana murentuu minuus. Sellainen ahdistaa ja pelottaa, välillä surkeaan itkuun asti. Yritän lohduttaa, mutta sanat eivät tavoita.

Välillä on selkeämpää. Äidinäiti hätäilee myöhästyvänsä koulusta. Tänään ei ole kiire minnekään, rauhoittelen, nyt on joulu ja vapaapäivä. Kasvot kirkastuvat: ai mullakin? no lähdetkös sinä meille?