Luulitko olevasi voittamaton?

Nyt tuulee, ja tuulee muuten niin että oksat pois.

Vapauttavaa! Siitäs saatte, nietokset!

Lässähtänyt kakku

Eräs I:n pitkäaikainen ystävä avioitui itsenäisyyspäivän aattona. Pari vihittiin vanhassa kivikellarissa keskellä Helsinkiä, ja juhlia vietettiin samassa paikassa. Juhlapaikka oli pakkaspäivänä varsin kylmä, mutta tarjosi hienot puitteet hieman tavallisuudesta poikkeaville häille. (Morsian oli pukeutunut mustaan ja sulhanen tennareihin, pöytäkoristeina oli mm. valtavia simpukankuoria, ja pappi veti virallisen osuuden iPhonesta koska Raamattu oli tällä kertaa jäänyt kotiin.)

Häät ovat aina nostattaneet pintaan ristiriitaisia, kipeitä tunteita. Mitä järkeä on mennä naimisiin, siis solmia avioliitto, kun kuitenkin erotaan? Ja minkä ihmeen takia pitäisi käyttää yksi päivä elämästä ja tolkuton kasa rahaa siihen, että katsokaa, me ollaan yhdessä happily ever after, kunhan kaikki vaan menee täydellisesti juuri tänään. Ja perisuomalainen kirkollinen vihkiminen, usko toivo rakkaus, valkoiset mekot ja kermakakut. Yäk, yäk, yäk.

Sunnuntaiset häät kääntyivät kuitenkin varsin surkeisiin tunnelmiin. Kun hääateria oli syöty (ja muuan kahviaddikti odotti kieli pitkällään kakun saapumista mikä on yleensä varma merkki myös kahvitarjoilusta, hitot kakusta!), laittautui kiviseinäiseen huoneeseen yllättäen bändi. Joka, yllättävää sinänsä, alkoi soittaa musiikkia. Niin kovalla, että arvelin sydämeni pian pysähtyvän, ainakin päätellen sen levottomasta muljahtelusta. Katselin hämmentyneenä ympärilleni: eikö kukaan muu kärsi tästä? Ilmeisesti ei, sillä muu juhlaväki jatkoi iloisena seurustelua. Okei, myönnettäköön se, että I ja minä olimme autollisina selvä vähemmistö. Kuuntelin sisälläni kiertävää ukkosta. Ilmoitin tuskaisin ilmein I:lle, että minun on päästävä kotiin, joko omin päin taksilla tai sitten yhtä matkaa – mutta juhliin jääminen ei kertakaikkiaan ollut vaihtoehto.

Menimme eteistilaan vetämään henkeä, hetkeksi rauhaan melulta ja hälinältä. Kaikki maailman tuska, suru ja hätä ryöpsähtivät äkkiä ilmoille täysin hallitsemattomana itkukohtauksena. I parka koetti lohduttaa räkivää ja rääkyvää seuralaistaan. Bändin onneton kappalevalinta, samaan aikaan toisaalla viimeiselle matkalleen saateltu ystävä, suru, ilo, aistisekamelska ja uupumus kolaroivat harvinaisen ankarasti. Takki tyhjä, valot pois, tämä luukku meni nyt kiinni, kiitos ja näkemiin.

Nöyryytettynä meikkasin mustankirjavaa naamaani. Läksimme juhlista vähin äänin ilman kahvia ja I:n suuresti rakastamaa kakkua. Apea tunnelma säilyi loppuillan ja vielä seuraavaan päivään. Hyvän ystävän häät ovat tärkeä asia, joten varhainen lähtö tuntui meistä molemmista kurjalta, ja kakku jäi syömättä.

Näyttää siltä, että joudun sittenkin menemään naimisiin voidakseni korvata menetetyn kakun.

Jos elää, pitää hengittää

Lunta on satanut ainakin viisi metriä, ja Moon Boots -haaveet vaihtuivat matkalla pitkävartisiin nyöri-feikki-uggeihin. Hyvä näinkin, sillä riehakoimme keskenkasvuisen koiran kanssa umpihangessa kiljuen ja läähättäen. Ennätystalvi on hetken aikaa meidän.

Mutta enimmäkseen lumi lähinnä inhottaa. Ulkona iskee ahtaanpaikan kammo, paksut lumikerrokset painavat keuhkoja kasaan, ja pää tuntuu kuurolta hiljaisella kotipihalla. Ilma on viileää ja raikasta, muttei kuitenkaan; kasvoja piiskaava viima olisi epäilemättä ilkeä ja luita hyytävä seuralainen, mutta kaikkien näiden seisahtuneiden kinosten keskellä toivon lisää happea. Tuulta. Tilaa. Ahtauden musertamana alan taas kuoria esiin vanhoja tuttuja pelkoja, en jaksa olla sisukas koska en voi hengittää, en saa ilmaa. Enkä jaksa edes ajatella tulevia kuukausia ilman ilmaa.

Kaipaan ystäviäni. Suruviesti vie ajatuksia kauas.

Viluvarvas haaveilee

Talvi tulee ja lunta sataa. Yksi työkavereista kävelee sisään moon bootseissa, parin päivän päästä toinen.

Moon bootsit ovat käsittämättömän rumat, ne eivät sovi mihinkään, saati kenellekään. Mokomiin klompsottimiin sonnustautuneet kollegat laahustavat eteenpäin, joten päättelen, että kyseiset jalkineet myös estävät kävelemästä kunnolla. Toimituskulutkin ovat kuulemma tähtitieteelliset. (Itse monojen hintaa en uskalla edes kysyä.)

Kaikki järkiseikat siis puhuvat noita karmeita sämpylöitä vastaan.

Keksin kuitenkin huolestuttavan paljon hyviä puolia. Kuinka ihanaa olisikaan kiskoa korkeavartiset, lämpimät saappaat jalkaan, kun ohjelmassa on lumihangessa kahlaamista sysipimeässä illassa? Ja kuinka paljon lämpimämpinä varpaani selviytyisivät joka-aamuisesta bussipysäkillä hytisemisestä, jos koipiani suojaisivat muhkeat toppasaappaat? Työkaverin yllytyksestä työnnän jalkani siniseen moon bootiin ja tassailen hetken edestakaisin. Lämmin on. Suoritan pikaisen tutkimuksen ja totean, että muuan nettikauppa myy näitä merkillisiä lumikenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä. Näen jo itseni liitelemässä ympäriinsä hienonharmaassa villamekossa, ohuenohuissa leggingseissä ja räikeänvärisissä toppakengissä, joita kuvittelin inhoavani. Asiakastapaamisiin pukeutuminen on totisesti taidetta!

Raha-asioita heikosti hallitsevan Hernenokan tili on täynnä tyhjää ja luottorajaan on matkaa enää muutama hassu kymppi, mutta palkkapäivänä kaikki on taas hetken aikaa toisin...

Ei turhaa tummat päivät

Suomalaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmä viima salpaa hengen, ja pimeyttä riittää joka aamu vähän pidemmälle. Lasken aamuja vuoden lyhimpään päivään – enää kaksikymmentäseitsemän, sehän on oikeasti tosi vähän, eikö niin? Ja siitä on enää pieni askel siihen kun pimeä vihdoin antaa periksi ja karkottaa möröt matkoihinsa. Täytyy olla.

Mutta. Pimeässä aamussa pitkähelmaista yöpaitaa ja villasukkia etsivät kädet, törmäilen ja pudottelen, epäilen itseäni ja uunin digitaalikellon punaisia numeroita. Mieli herää hitaasti, oikeastaan vasta sitten kun kipitän talvitamineisiin paketoituneena ulos, kohti bussipysäkkiä ja uutta työpäivää. Taivaanranta paljastuu viipale kerrallaan, seison pysäkillä yhtä viluisena kuin muutkin, mutta katse käännettynä päinvastaiseen suuntaan. Tätä pimeyden ja valon vaihtelua ei vaan voi nähdä missään muualla, ja pohjoisen valon ihmeen vuoksi olen valmis maksamaan rintakehän päällä mellastavan pimeän, lumen ja ahdistuksen raskaan hinnan. Ja lauantaisen saunavuoron aikana tapahtuu lisää ihmeitä: kerrostalon takapihan sijasta astummekin keskelle taikametsää, jossa pimeys on vain taiten valittu taustaväri hiljalleen sataville lumihiutaleille ja kodikkaasti valaistuille ikkunoille. Kaksi niistä on meidän, suippokuonoisat ystävämme odottavat, odottavat kotiinpaluutamme ja hetkeä jona on aika käpertyä tiiviiseen lämpöön, yhteisten peittojen alle.

Kahdet kasvot

Työpäivä päättyy, kello on yhdeksän. I puurtaa vielä oman projektinsa ääressä ja heittää koneen takaa jonkin harmittoman vitsin, josta vedän herneen nokkani syövereihin. Mihin tämä aika taas valuu? Kuinka monta iltaa tässäkin kuussa on tehty töitä, jotka eivät ole ylitöitä?

Ajatukset kahlaavat, laitan mekaanisesti ruokaa nälkäisille lemmikeille. Kädet tärisevät, ei voi syödä ellei ehdi. Mahtoiko tässä välissä olla yksi parempi päivä, ehkä, en muista. Lasken minuutteja siihen, kun tämän päivän neurologinen normaaliaika kuluu loppuun. Ehdin pissattaa koirat.

Tiistaina marssin täynnä toivoa neurologiklinikalle. Uusi lääkäri, uudet kujeet: ehkäpä hän määräisi minulle tuskastuttavan ja romahduksia aiheuttavan Concerta & Medikinet -sekasorron tilalle Equasymiä, jota ei tarvitsisi muistaa (ja unohtaa) niin tuskallisen usein? Olen jostakin syystä kuvitellut, että uusi lääke voisi pelastaa minut itseltäni. Ja kun en saakaan tuota ihmeainetta vajoan surkeaan itsesääliin: miksi minut on vangittu tähän kaaokseen koko elämäni ajaksi, eikö kukaan ymmärrä, että etsin epätoivoisesti tietä ulos? Käperryn keräksi, rouskutan hampaat irvessä Medikinetejä, jotainhan tässä täytyy yrittää. Jotta pysyisi tolpillaan edes sen hetken kun tekee töitä, sitten voikin mennä nukkumaan.

Palaan mielessäni päivän viimeiseen urakkaan, muuatta pitchiä varten kuvattuun materiaaliin. Kuvattuja henkilöitä on toistakymmentä, ja yksi heistä on kummallinen elohopea. Katselen itseäni, kuuntelen puhettani. Olenko se todella minä? Voi tuota ilmeiden ja eleiden paljoutta! Pätkä kestää alle minuutin, ja jos kävisin sen ruutu kerrallaan läpi, niin jokainen frame olisi erilainen. Ja kuinka etuoikeutetussa asemassa on ihminen, joka saa ahertaa rakastamansa työn parissa? Vitut työajoista, meillä on hauskaa, ja videoklipeillä puhuvat ihmiset ovat tuttuja, tärkeitä.

Muuttaisinko minä sittenkään mitään?

Pois käsistä liukuu ilta

Liian pitkä työviikko, hälinän ja skumppahuurun täyttämä kuukausipalaveri ahtaassa, ikkunattomassa tilassa ja tunnustusta erinomaisesta radiospotista. Uuvuttava supermarketreissu, bensa-aseman jumittava maksupömpeli ja puuroutunut mieli jota liian myöhään otettu nappi ei kykene nostamaan takaisin raiteelle. Omituinen, pinnallisuudessaan naurettava ja ahdistavilla juonenkäänteillä vaiettuja tunteita kaiveleva draamasarja, jonka katkaisee jatkuvasti sohvan alle vierivä pallo. Ja lopulta säkkipimeässä illassa holtittomana remmin päässä rimpuileva koira, kaulan ympärillä kuristava lampun hihna, takinhihaan paukkuva heijastin, pipoa sipaiseva puunoksa ja ajatukset joita aivot eivät jaksa ajatella loppuun: kuinka kaukaa kuuluu vieraan koiran haukku, tuleeko puhe avoimesta ikkunasta vai nurkan takaa, jäänkö minä nyt vain paikoilleni seisomaan kun en kykene kertomaan sinkoilevalle eläimelle miten haluaisin sen toimivan.

Seisomme pimeällä pihalla, koira järsii keppiä, ympärilläni viilenee neljä kuukautta kestävä yö.

Miten tätäkin taas jaksaa?