Pitkällinen ruinaukseni tuotti vihdoinkin tulosta: talouteemme kotiutui tänään SodaStream, tuo hiilihapotettujen juomien suurkuluttajan viehkeä taikamasiina. Ynnä muutama pullollinen erilaisia maku-uutteita. (Hokasin vasta kotona, että niitä vichyn makuisia, siis ei-makeutettuja, olisi ollut vaikka mitä makuja; muuten olisin napannut mukaani luultavasti enemmän kuin kaksi erilaista.)
Kotimatkalla I pohdiskeli ääneen, että meidän perheen joululahjat oli sit varmaan tässä.
Mitäpä tuosta! P-zzzZZZzzzzz-t!
"Pää on kuin ahdas akvaario, joka on liian täynnä karppeja. Kimaltelevia, sukkelia kutaleita, joista ei saa kiinni, vaikka kuinka yrittäisi."
lauantai 10. joulukuuta 2011
Kahdeksas ihme
Seison aamutuimaan lääkekaapin edessä ja pyörittelen Voxra-purkkia käsissäni. Lääkäri on vastannut sähköpostiin ja kehottanut tuplaamaan annostuksen, mutta sisälläni kaihertaa epäilys. Olo on ollut viime aikoina oudon usvainen, mikä voi hyvinkin johtua Voxrasta; kokeilun aloittamisesta on kulunut vasta reilu kuukausi. Lopulta ratkaisen ongelman siirtämällä päätöksentekoa. Kalastan korkeasta purkista vain yhden pillerin, pienen ja pyöreän.
Joitakin hetkiä myöhemmin eksyn vessaan harjaamaan hampaitani, ja teen hämmentävän havainnon: astmapiippu on tyhjä. On ollut jo ties kuinka kauan. Kortisoniannos on pudota humpsahtanut joku kaunis aamu puoleen - otan aamulla ja illalla samaa tavaraa, mutta eri piipusta - ja yhtäkkiä kuviosta tulee kirkas, kokonainen. Minulla on hapenpuute.
Oivallus selittää öiset yskänrytinät, I:n noteeraamat puuskahtelut (ootko sä jostakin vihainen vai mikä nyt on), piinallisen vetämättömyyden. Huonosti kulkevat lenkit ja jälkiahdistukset, pystyyn nousevat portaat toimistolla, tummat pilvet pääni päällä.
Ärsyttää. Olisi tietysti (läpäläpä) pitänyt tajuta säätää annostusta oireiden ilmaantuessa (napunapu), varsinkin kun sää on jatkuvasti kostea ja kylmä. En ole tässä kuosissa todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta elimistö osaa olla uskomattoman sitkeä. Terve ihminen ei selviytyisi edes hengissä, jos hapensaanti putoaisi äkkiä tälle tasolle, mutta minä se vaan mennä porskutan. Hitaasti hiipivää vajausta ei ole helppo huomata, kun mitään muita, esimerkiksi allergisia, oireita ei ole. Pitäisi vaan jaksaa tarkkailla sitä omaa vointia. (Mikä tarkoittaa samaa kuin sairauksissaan piehtaroiva tekokipiä, niin meille opetettiin kotona kun oltiin pieniä, kaikilla kolmella kakaralla astma.)
Nyt pitää malttaa hiljentää tahtia, ettei tulehdus kaada petiin ennen kuin asettuu. Mutta toisaalta: mieluummin silti tämä kuin se, ettei Voxrakaan sovi hitaudesta ahdistuvalle Hernenokallenne.
Joitakin hetkiä myöhemmin eksyn vessaan harjaamaan hampaitani, ja teen hämmentävän havainnon: astmapiippu on tyhjä. On ollut jo ties kuinka kauan. Kortisoniannos on pudota humpsahtanut joku kaunis aamu puoleen - otan aamulla ja illalla samaa tavaraa, mutta eri piipusta - ja yhtäkkiä kuviosta tulee kirkas, kokonainen. Minulla on hapenpuute.
Oivallus selittää öiset yskänrytinät, I:n noteeraamat puuskahtelut (ootko sä jostakin vihainen vai mikä nyt on), piinallisen vetämättömyyden. Huonosti kulkevat lenkit ja jälkiahdistukset, pystyyn nousevat portaat toimistolla, tummat pilvet pääni päällä.
Ärsyttää. Olisi tietysti (läpäläpä) pitänyt tajuta säätää annostusta oireiden ilmaantuessa (napunapu), varsinkin kun sää on jatkuvasti kostea ja kylmä. En ole tässä kuosissa todellakaan ensimmäistä kertaa, mutta elimistö osaa olla uskomattoman sitkeä. Terve ihminen ei selviytyisi edes hengissä, jos hapensaanti putoaisi äkkiä tälle tasolle, mutta minä se vaan mennä porskutan. Hitaasti hiipivää vajausta ei ole helppo huomata, kun mitään muita, esimerkiksi allergisia, oireita ei ole. Pitäisi vaan jaksaa tarkkailla sitä omaa vointia. (Mikä tarkoittaa samaa kuin sairauksissaan piehtaroiva tekokipiä, niin meille opetettiin kotona kun oltiin pieniä, kaikilla kolmella kakaralla astma.)
Nyt pitää malttaa hiljentää tahtia, ettei tulehdus kaada petiin ennen kuin asettuu. Mutta toisaalta: mieluummin silti tämä kuin se, ettei Voxrakaan sovi hitaudesta ahdistuvalle Hernenokallenne.
torstai 8. joulukuuta 2011
Tuulen teitä
Työhaastattelu meni hämmentävän hyvin. Tyypit pöydän toisella puolella ymmärsivät aspergernörttipuheenvuorojani, puhuivat jopa sujuvasti takaisin. Kai tulevaisuudensuunnitelmat voi pistää uusiksi viikon parin välein? Tuuliviiriys väsyttää.
Sukunimen muutos virallistui eilen. On yllättävän huojentavaa tietää, minkä niminen on. Kokonaan samanniminen.
Olen huolissani pienestä veljestäni. Aikuinen mieshän se on, mutta kuitenkin. Missä lie mahtaa mielensä harhailla.
Sukunimen muutos virallistui eilen. On yllättävän huojentavaa tietää, minkä niminen on. Kokonaan samanniminen.
Olen huolissani pienestä veljestäni. Aikuinen mieshän se on, mutta kuitenkin. Missä lie mahtaa mielensä harhailla.
keskiviikko 7. joulukuuta 2011
Tynkäviikko
Matolla matelevaan itsenäisyyspäivään virtasi sittenkin raikasta ilmaa: pikkukoira ja minä pääsimme lumeen peuhaamaan, ja raitaviineri "pääsi" kanssani remmijuoksutukselle, mitä se arvosti tavallisen vähän.
Harhauduin aamulla väärään bussiin (olin viemässä muuatta tärkeää pakettia postiin enkä taas ihan ajatellut), ja seikkailin neljäkymmentä minuuttia missälie. Että elämä voikin tuntua päättymättömältä maanantailta keskiviikkona.
Laitoin sähköpostia psykiatrille: nostetaanko Voxran annostusta, vai jatketaanko näin?
Iltapäivällä sain yllättävän työhaastattelukutsun. Niin yllättävän, etten oikein tiedä, kuinka siihen suhtautuisin.
Niinpä lähden jumppaan. Loppuvenyttelyjen taustalla soi Ave Maria. Itku pistelee nokkaa, josta herneet ovat valuneet hien mukana jonnekin pois.
Kotiin palattuani löydän lattialta siististi muuntajan juuresta irti järsityn tietokoneen laturinjohdon, sekä kaksi hyvinvoivaa vinttikoiraa.
Saan niin paljon enemmän kuin tulen ikinä ansaitsemaan. Ja se viemärin penteles on edelleen putsaamatta.
Harhauduin aamulla väärään bussiin (olin viemässä muuatta tärkeää pakettia postiin enkä taas ihan ajatellut), ja seikkailin neljäkymmentä minuuttia missälie. Että elämä voikin tuntua päättymättömältä maanantailta keskiviikkona.
Laitoin sähköpostia psykiatrille: nostetaanko Voxran annostusta, vai jatketaanko näin?
Iltapäivällä sain yllättävän työhaastattelukutsun. Niin yllättävän, etten oikein tiedä, kuinka siihen suhtautuisin.
Niinpä lähden jumppaan. Loppuvenyttelyjen taustalla soi Ave Maria. Itku pistelee nokkaa, josta herneet ovat valuneet hien mukana jonnekin pois.
Kotiin palattuani löydän lattialta siististi muuntajan juuresta irti järsityn tietokoneen laturinjohdon, sekä kaksi hyvinvoivaa vinttikoiraa.
Saan niin paljon enemmän kuin tulen ikinä ansaitsemaan. Ja se viemärin penteles on edelleen putsaamatta.
tiistai 6. joulukuuta 2011
Tärkeintä on tunnelma
Koko lauma juhlii itsenäisyyttä viettämällä laiskaa vapaapäivää isolla sohvalla (I ja raidallinen), pienellä sohvalla (unissaan murahteleva pikkukoira) ja raidallisella, koiranpissalta tuoksahtavalla matolla (minä).
Illalla satoi ensilumi, ja pienempi kuono on ollut ulkosalla tavallistakin riehakkaampi. Nautin pinkojan ilosta, eikä meillä ole kiirettä mihinkään. Talvipäivän valo hämmentää ja naurattaa.
Kirjoitan työpaikkahakemusta pitkään ja hartaasti. Paikka on sen arvoinen, mutta olen aivan varma siitä, ettei vaivannäköni tuota tulosta. Maailma toimii nimittäin toisinaan niin, että mitä enemmän vaivaa näkee jonkin asian saavuttamiseksi, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen.
Saan hakemuksen valmiiksi, ja aika tuntuu jämähtävän paikoilleen. Kiemurtelen matolla, nousen välillä tekemään jotakin kuin ohimennen, ja palaan taas takaisin. Paikallaan oleminen on ihan mahdotonta. Päivän valoisat tunnit pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mutta lauma torkkuu. Koetan houkutella itselleni ulkoiluseuraa lausumalla taikasanan lenkille, mutta sohvajengi vetäytyy syvemmälle pörröisiin viltteihinsä.
Voi helkkari sentään. Näyttää siltä, ettei minulla ole enää kertakaikkiaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä puhdistamaan alakerran vessan tukkeutumaisillaan olevaa viemäriä. No, siinähän on hyvää aikaa ja sopivasti tunnelmaa pohdiskella isänmaata.
Illalla satoi ensilumi, ja pienempi kuono on ollut ulkosalla tavallistakin riehakkaampi. Nautin pinkojan ilosta, eikä meillä ole kiirettä mihinkään. Talvipäivän valo hämmentää ja naurattaa.
Kirjoitan työpaikkahakemusta pitkään ja hartaasti. Paikka on sen arvoinen, mutta olen aivan varma siitä, ettei vaivannäköni tuota tulosta. Maailma toimii nimittäin toisinaan niin, että mitä enemmän vaivaa näkee jonkin asian saavuttamiseksi, sitä epätodennäköisempää on onnistuminen.
Saan hakemuksen valmiiksi, ja aika tuntuu jämähtävän paikoilleen. Kiemurtelen matolla, nousen välillä tekemään jotakin kuin ohimennen, ja palaan taas takaisin. Paikallaan oleminen on ihan mahdotonta. Päivän valoisat tunnit pitäisi käyttää mahdollisimman tehokkaasti, mutta lauma torkkuu. Koetan houkutella itselleni ulkoiluseuraa lausumalla taikasanan lenkille, mutta sohvajengi vetäytyy syvemmälle pörröisiin viltteihinsä.
Voi helkkari sentään. Näyttää siltä, ettei minulla ole enää kertakaikkiaan mitään muita vaihtoehtoja, kuin ryhtyä puhdistamaan alakerran vessan tukkeutumaisillaan olevaa viemäriä. No, siinähän on hyvää aikaa ja sopivasti tunnelmaa pohdiskella isänmaata.
torstai 1. joulukuuta 2011
Make it double
Equasym-varastoja on täydennettävä vielä ennen pitkää viikonloppua, joten marssin aamulla apteekkiin. Istahdan tuoliin tiskin taakse ja änkytän, että haluan lääkkeitä säilytyksessä olevalta reseptiltä. (Olen jotenkin uninen hämärän, lämpimän bussin jäljiltä.) Vieras farmaseutti kysyy nimeäni.
Jään tuijottamaan vaitonaisena tyhjään. Aivoissani rutisee. Tiedän, mitä minulta halutaan, ja samalla kuitenkaan en.
– Niin mikä teidän nimi, teidän oma nimi on?
– Öööö, siis kyllä mä tiedän mikä mun nimi on, mutta mä menin just naimisiin, tota ... se on joko M tai N. Luulen, että se on M. Siis siinä reseptissä.
Tiedostan kuulostavani kohtuullisen typerältä. Farmaseutti häipyy etsimään ensin reseptiä ja vähän myöhemmin lääkkeitä. Tarralaput tulostuvat, olen vajonnut pohtimaan kansainvälisiä yksiköitä, atomimassayksiköitä ja muitakin yksiköitä, sillä yksiköthän ovat mahtavia – kunnes tajuan säpsähtäen, että minulle ollaan paketoimassa väärää lääkettä.
– Hei toi on väärää. Sehän on vihreää. Pitää olla sinistä.
Fail.
– Niin, siis, ku toihan on kymppiä.
Epic fail. Voi vitun retardi.
Farmaseutti ehtii kuitenkin hoksata, missä mennään metsään, ja käy hakemassa uudet paketit. Tällä kertaa sitä oikeaa, sinistä, kaksikymppistä. Tulostetaan lisää tarroja, pakkaan lääkkeet laukkuuni, ja selviydyn kassan kautta ulos.
Tilanne vaatii lattea. Tuplana.
Jään tuijottamaan vaitonaisena tyhjään. Aivoissani rutisee. Tiedän, mitä minulta halutaan, ja samalla kuitenkaan en.
– Niin mikä teidän nimi, teidän oma nimi on?
– Öööö, siis kyllä mä tiedän mikä mun nimi on, mutta mä menin just naimisiin, tota ... se on joko M tai N. Luulen, että se on M. Siis siinä reseptissä.
Tiedostan kuulostavani kohtuullisen typerältä. Farmaseutti häipyy etsimään ensin reseptiä ja vähän myöhemmin lääkkeitä. Tarralaput tulostuvat, olen vajonnut pohtimaan kansainvälisiä yksiköitä, atomimassayksiköitä ja muitakin yksiköitä, sillä yksiköthän ovat mahtavia – kunnes tajuan säpsähtäen, että minulle ollaan paketoimassa väärää lääkettä.
– Hei toi on väärää. Sehän on vihreää. Pitää olla sinistä.
Fail.
– Niin, siis, ku toihan on kymppiä.
Epic fail. Voi vitun retardi.
Farmaseutti ehtii kuitenkin hoksata, missä mennään metsään, ja käy hakemassa uudet paketit. Tällä kertaa sitä oikeaa, sinistä, kaksikymppistä. Tulostetaan lisää tarroja, pakkaan lääkkeet laukkuuni, ja selviydyn kassan kautta ulos.
Tilanne vaatii lattea. Tuplana.
Tervetuloa jää
Öinen maailma on ahdistavien kuvien sarjatulta: ruumiita, isoja sieniä, epämääräisiä lääkärintodistuksia joista tiedän etten voi viedä niitä töihin, vaikka minun pitäisi jäädä sairaslomalle. Herään koirien pyöriskelyyn ja pissahätään varttia ennen kellonsoittoa. Helpotus. Olet kotona, olet turvassa, kukaan ei ole kuollut, kaikki on hyvin.
Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.
Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.
Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.
Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.
Kukin tavallaan.
Kipitän aamuvarhaisella ulos lämpöisästä kotikolostamme. Raikas ja helpottava ulkoilma tulee vastaan heti eikä vasta rappukäytävän jälkeen. Ylellistä, varsinkin jos sattuu olemaan sekä lähtöahdistuvaa sorttia että pakkautunut kunnon vaatekerroksiin.
Ulkona, todellisessa maailmassa, odottaa ihmeellinen yllätys. Hopeaisen eläinmobiilin tuulilasi on peittynyt jääkuvioihin, jotka kimaltavat keskellä tummansinistä aamuhämärää. Jään ällistelemään kukkasiksi, koruiksi, höyheniksi jähmettynyttä kosteutta. Mutta vain hetkeksi, sillä aivan pian tulee bussi. Jatkan matkaani, joka on vähällä hidastua enemmänkin: kotitie on jäässä. Tanssahtelen hullunkurisesti eteenpäin. Nahkasaapikkaiden rouheat pohjat pitävät sittenkin, mutta nyt on liikuttava kahta liukkaammin, ettei bussi jätä.
Tänään on ensimmäinen päivä joulukuuta. Jotakin selittämätöntä taikaa siinä on. (Myönnettäköön, että olen sopeutunut melko tavalla niiden kolmen joulun aikana, jotka olen viettänyt I:n perheen kanssa.) Joulu on silti aina ollut lupaus pysähdyksestä ja vaikka lyhyestäkin lomasta – sekä talven selän taittumisesta. Sitä paitsi I:tä edeltäviä jouluja kalunnut tyhjyys on nyt poissa. Muulla ei oikeastaan ole edes väliä.
Jouluun liittyvä ruokahärdelli on yleisesti ottaen aika ahdistavaa, mutta on sentään yksi jouluherkuksi laskettava pupellettava, joka maistuu jopa krantulle Hernenokalle. Tarjoilin viikonloppuna ystävälleni glögiä, ohuita pipareita ja aurajuustoa, nokka mausteisista tuoksuista tuhisten.
Kukin tavallaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)