Yöeläinten valtakunta

Torstai-iltapäivä. Vilpoinen, mutta valoisa, kuin syksy olisi päättänyt käyttää akut kerralla tyhjiksi.

Ehdin pysähtyä ensimmäistä kertaa tällä viikolla. Tähän asti en, koska olen ollut koulutuksessa, hätäillyt koiran takia, vaihtanut pimeässä talvirenkaita, kököttänyt ruuhkassa, säntäillyt palaverista toiseen, ynnä sietänyt poikkeusaikatauluja (koska pitää lähteä ja ehtiikö sittenkään ja monelta sopii mennä eläinlääkäriin ja onko mulla oikeasti kolme päällekkäistä merkintää kalenterissa ja joko taas on puoliyö).

Kun vauhti kasvaa, niin tarkkuus vähenee. Kaadan kahvia työpöydälle, vissyä sänkyyn, kukkienkasteluvettä taskuun, teetä matolle. Törmäilen jatkuvasti johonkin, enkä ehdi hioa terävimpiä kulmia vauhdissa pois. Säksätän. Hieron epätoivoisena ohimoitani, kun en saa selitettyä mitä haluan työtoverini tekevän. Tiedän mitä pitäisi nyt muokata, tiedän aivan tasan tarkkaan, mutta sanat eivät tule ulos. Joo, olen sietämätön vastuullinen. Tekisi mieli pyytää anteeksi sitä, että hänen on pakko vaan suodattaa ja toteuttaa, puoliksi sokkona vaikeaselkoisen suunnittelijan armoilla.

Lääkäri arvelee minun olevan väsynyt. Uskon sen kyllä, tavallaan. Uskallan ehkä jopa ajatella asiaa, kun kerran lääkäri sanoi niin. Itse arvelen, että mieli yrittää sopeutua kylmenevään ilmaan ja pimeyteen. Yhteiskunta ympärillä toimii minusta ihan kierosti: täällä lomaillaan silloin kun virtaa ja valoa on muutenkin tarpeeksi, kun taas maailman pimetessä pitäisi huristaa sata lasissa. Kuin nukkuisi päivät ja valvoisi yöt.

Seuraavana aamuna tuuli pöllyttää lunta bussipysäkille tassuttelevien jalkojen alle. Tennareihin mahtuu kyllä villasukat, mutta varpaita palelee silti. Täytyy kaivautua varaston uumeniin, etsiä lämpimämpiä varusteita, antaa talven ja talviunen tulla.

Pinkkiä hampaat irvessä

Kaikki kaatuu taas samaan aikaan päälle.

Illalla koiria ruokkiessani kuulen valuvan veden ääntä jostakin keittiön uumenista. Kehitän heti välittömästi massiivisen paniikin: no niin, jossakin vuotaa taas, tämä ei voi merkitä kuin uutta vesivahinkoa, aivan varmasti ei voi! Kiertelen ympäriinsä etsimässä äänen alkuperää. Availen kaapinovia, taputtelen lattioita, tiirailen kattoon. Olen ehtinyt kutsua toisen koirista keittiöön mutten vielä antanut lupaa mennä kupille, ja pian toinenkin kyllästyy odotteluun. Niinpä keittiössä on minun ja paniikkini lisäksi kaksi malttamatonta koiraa ja armoton härdelli. Joudun aloittamaan sapuskamanööverit alusta, mikä ei suju ihan helposti, koska toiminnanohjaus pätkii pahasti.

Lopulta I ilmestyy keittiöön selvittelemään äänen (ja hässäkän) syytä. Ilmoitan, että ääni on jo lakannut, mutta puoliskoparka ehdottelee siitä huolimatta: kysehän saattoi olla viemäristä, tai pakastimesta, joka pitää hiljaista hurinaa? Hermostun. Kyllä minä hitto soikoon tiedän millaista ääntä meidän pakastin pitää, ja se ei millään muotoa kuulosta lorinalta! Ääni ei ehkä enää kuulu, mutta jotain täällä on vialla, joten eiköhän se vesivahinko kohta löydy!

Tiedän olevani edelleenkin taipuvainen hysteriaan helmikuisen putkivahingon jäljiltä, joten annan asian olla. Sitä paitsi olemme molemmat rättipoikkiväsyneitä, ja koirilla on pissahätä.

Tulee uusi aamu. Herään ennen kellonsoittoa, joten tassuttelen hämärissä alakertaan ja käperryn sohvalle viltin alle lukemaan. Palaan vain vaivoin takaisin todellisuuteen, luonnollisesti vasta siinä vaiheessa, kun alkaa olla oikeasti kiire. Kiirehdin keittiöön keittämään itselleni kahvia ja laittamaan raidalliselle ruokaa. Kiljain ei saa aamupalaa, koska se leikataan tänään. Minua hermostuttaa.

Aamutoimet etenevät jokseenkin kohtuullisesti, kunnes havaitsen, että jääkaapin oven edessä on vesilätäkkö. En ole loiskuttanut vettä sillä suunnalla ja koiratkin ovat vielä yläkerrassa, joten kyse on nyt jostakin muusta. Koska veden ääni tietää yleensä pahaa. Huudan surkeana I:lle, kun en oikein muutakaan osaa.

Puolisko marssii paikalle ja ryhtyy hämmästyttävällä tarmolla selvittämään asiain laitaa. Tällä maailmankolkalla on ollut eilen sähkökatko, joten on ihan loogista, että jääkaappi ei ole ehtinyt haihduttaa kaikkea kondensaatiovettä, eikö niin? Seuraan ällistyneenä vierestä, miten yleensä raivostuttavan verkkaisesti etenevä lempi-ihmiseni ottaa tilanteen hetkessä haltuun. Kaivaa yläkaappiin piilotetun pistorasian esiin kaiken tavaran keskeltä, tyhjentää ruoat jostakin salamannopeasti taikomiinsa kylmälaukkuihin ja vie laukut terassille, kopistaa jääkaapin takaseinään muodostuneen jääkimpaleen palasiksi, lakaisee palat rikkalapioon ja käy viskaamassa jäätikön jäännökset pihanurmikolle, siirtää valtavan, painavan kaapin kolostaan ja toteaa olleensa oikeassa. Minä vain seisoa möllötän, kunnes saan kehotuksen mennä pukemaan.

Kipitän yläkertaan. Nyt on jo oikeasti kiire toimittaa eläinystävä lääkärin hoiviin, ja sen jälkeen on vielä palattava takaisin kotiin setvimään katastrofia: vettä on valunut myös tiskikoneen alle. Ilmoitan viivästyksestä työpaikalle. Päivästä tulee pitkä, ja pää piippaa tyhjää jo nyt.

Ja kaiken tämän keskellä yritän sulatella suurempia juttuja, kauan odotettuja. Kaikki liikaa, kaikki samaan aikaan. Kaivaudun syvälle pinkin takin sisään, koska tänään on joku hemmetin pinkkiysteemapäivä. Just joo.

Tarmonpuuska

Päätän heti herättyäni, että tänään pistän luudan heilumaan ja raivaan tekemätöntä ikuisuussälää pois kilometrien mittaiselta to do -listalta.

Ennen töihinlähtöä kaivelen paperikaaoksesta nipun lääkekorvauslaskelmia. Vältyn vain täpärästi sullomasta kuoreen asiaankuuluvien lisäksi selontekoa gynekologisesta tutkimuksesta. (Toisaalta... olisivatkohan ne korvanneet senkin?)

Koira kävi juuri eläinlääkärissä, koska se pissi mielestäni normaalia enemmän. Eläin todettiin terveeksi, mutta sillä on hyvin todennäköisesti tuloillaan täysin aikataulusta poikkeava kiima. Teen pikaisen päätöksen: koira on viisainta steriloida nyt heti, ettei tuleva kausi mene läskiksi ainakaan tätä seuraavan kiiman takia. Soitan heti aamusta joukon puheluita, sillä seurauksella, että saan rakkaalle vinkujaiselleni leikkausajan tulevaksi perjantaiksi. No, enpähän ehdi huolehtia kovin montaa päivää.

Niin, tosiaan, lääkärinaika! Siis minulle itselleni, koska lääkkeet loppuvat kolmen viikon päästä, ja muutenkin pitäisi käydä taas juttelemassa. Taas uusi numerovalinta. Ajanvarauksen täti suhtautuu toiveeseeni ylenkatseella: ei toivoakaan, ei ainakaan tässä kuussa, eikä ehkä ensi kuussakaan, jos haluan sille asemalle jossa olen tähän asti käynyt. Panikoidun. Tiedän, että lääkäri on kovin varattu, mutten siltikään ole varannut aikaa ajoissa, en tälläkään kertaa. Tästä lähtien minä kyllä. Pyydän epätoivoisena soittoaikaa, jos saisin edes vähän jatkoa resepteille. (Entä jos sekään ei onnistu? Ajattelen kauhuissani tulevaisuutta ja rustaan samalla asiakirjaa, jonka on tarkoitus lopettaa yksi tarpeeton luottokortti.) Lääkäri soittaa pian takaisin ja on sitä mieltä, että meidän pitäisi varmaankin nähdä. Joten sopisiko minulle tulla käymään kahden viikon kuluttua perjantaina, hän voisi järjestää minulle ajan ohi ajanvarauksen? Siihen tuttuun paikkaan?

Mahtavaa. Siis mahtavaa. Tällä aikataululla en luultavasti ehdi saada lisäselvityspyyntöjä Kelasta, mutten viitsi miettiä sitä nyt, koska olen onnistunut vihdoin ja viimein täyttämään hakemuskaavakkeen. Kipaisen kadun yli ja pudotan kuoren oranssiin postilaatikkoon.

Bussipysäkillä muistan, että olen unohtanut käydä apteekissa hakemassa astmalääkkeitä. Helkkari. Naputan tekstarin. Kaivan laukusta tiiliskiven kokoisen kirjan, joka olisi pitänyt palauttaa kirjastoon jo ainakin monta päivää sitten, mutta joka on edelleen minulla, koska minä tarvitsen lukea loppuun tämänkin tarinan.

Jakelutiejärjestelmät, lyhyt oppimäärä

Apteekissa pitää käydä, joten aloitan päivän nuokkumaan tuolissa tiskin ääressä, vain puoliksi tajuissani, edessä hervoton pahvisaavillinen laihan oloista lattea. Latelen reseptejä pöytään. Farmaseutti kysyy, tarvitsenko laskelmaa korvauksia varten. En tajua taas yhtään mitään; ikähän minulla ei riitä, eikä Equasym ole korvattava, toisin kuin Concerta? Mutta lääkkeitäni liimalaputtava setä muistelee kuulleensa, että sitäkin olisi korvattu eri hakemuksesta, joskus, jollekin. Onko minulla kiire, hän voisi tästä soittaa Kelaan? Tartun tarjoukseen ja jään hörppimään kahvinkorvikettani.

Setä palaa takaisin. Kelan asiakaspalvelijasta ei kuulemma saanut irti muuta kuin että mahdollista. Se tarkoittaa kai sitä, että kannattaa yrittää. Minua kun hyödyttää suoran korvauksen lisäksi se, että ainoastaan korvattavat lääkkeet kerryttävät vuotuista maksukattoa. Jos saisin korvausta myös adhd-lääkkeistä, niin jonnekin seitsämänsadan tienoille ripustettu rima ylittyisi kevyesti yhdessä astmalääkkeiden kanssa. Mikä taas keventää lääkekustannuksia loppuvuodesta. No jos mä nyt sitten. Niinpä farmaseutti pakkaa pussiin lääkkeiden lisäksi paperipinon. Sullon pussin ennestään täyteen olkalaukkuun. Parempi näin.

Resepti menee tyhjäksi. Pitäisi siis varata lääkärille aika, ja mielellään toimittaa paperiryönä pikimmiten Kelaan, jotta hakemus ehdittäisiin palauttaa lisäselvityksiä varten ennen sitä lääkärinaikaa. (En tietenkään usko, että hakemus menee läpi niin sanotusti heittämällä.) Ja jos resepti menee tyhjäksi ja lääkkeet loppuvat ennen kuin ehdin saada uuden reseptin, tulee elämästä hieman vaikeaa joksikin aikaa. Olen taas kerran melko vaikuttunut siitä byrokratian määrästä, millä minunkin kaltaisiani tyyppejä pidetään yhteiskunnassa kiinni/silmällä/nöyränä.

Asiat voisivat tietysti olla toisinkin. Kävelen ulos apteekista tutuille kaduille, sulaudun ihmisvirtaan, kiireiseen bisneskansaan take away -mukeineen. Työpaikka on ihan kulman takana. Näillä kulmilla liikkuu myös eri tavalla bisnesorientoituneita sekä heidän asiakkaitaan. Niitä, jotka ostavat lääkkeensä järjestelmän ulkopuolelta. Taas yksi kourallinen vaihtaa omistajaa keskellä katua. Käännän katseeni pois ja kävelen ohi kiusallisen tietoisena siitä, että olen riippuvainen samoista asioista kuin hekin. Enkä saletisti halua näyttää siltä, että olen juuri tulossa apteekista.

Elämäntyylitön

Flunssan vaivaama I viettää viikonvaihteen lähinnä torkkuen. Viihdytän potilasta sen verran mitä räkivä sohvaraatonen jaksaa, mutta ehdin vaikka mitä muutakin – ja flunssainen puoliso on oiva tekosyy olla tekemättä mitään järkevää: ei tuokaan, niin miksi minäkään?

Tekemistä riittää nimittäin ihan kiitettävästi, kun oikein heittäytyy hunningolle. Pelaan raivostuttavaa ongelmanratkaisupeliä. Touhuan koirien kanssa. Venyttelen raidallisen selkää. Heittelen jönsrönttiselle palloa. (Viiletämme ja riekumme älyvapaina pitkin kenttää. Koira, mikä ihana tekosyy.) Pesen älymonta koneellista pyykkiä, viikkailen puhtaita vaatteita kaappiin ja sen sellaista.

Ehdin myös lueskella kaikenlaista tarpeellista ja tarpeetonta internetin ihmeellisestä maailmasta. Perjantai-iltana yritin lukea työhön liittyviä artikkeleita, mutta tuloksena oli lähinnä vajaan kapasiteetin aiheuttama epätoivo. Niinpä tyydyn silmäilemään suurin piirtein sattumanvaraisesti valitsemiani blogeja. Ja mitä kaikkea blogiavaruudesta löytyykään.

Muoti ja kauneus. Jep, olen notkunut samoissa virttyneissä verkkareissa ja villasukissa koko viikonlopun, että siinä sitä päivän asua. Töihin lähtiessäni pukeudun johonkin mitä nyt kaapista sattuukaan käteen. Paitsi jos se jokin tuntuu pahalta päällä juuri tänään. Siitä alkaa yleensä ihan saatanallinen farssi, jonka seurauksena myöhästyn bussista. Niin ja anteeks mikä mineraalimeikki? Mun naamassa on hiekkaa palloiluhommien jäljiltä.

Shoppailua. Onko mun pakko taas lähtee johonkin helvetin kauppaan. On vissiin, kun se tai tuo vaate on kulunut puhki kuin rasavillillä pikkukundilla ikään. No, siirretään kauppareissua vielä tämän kerran johonkin hamaan tulevaisuuteen, hyvinhän tässä pärjää.

Salasuhteita. Kun ehtisi hoitaa edes tätä virallista. Täytyykin keittää sille kupillinen teetä.

Bilettämistä. Ihan mitä tahansa muuta, mutta ei tätä!

Ihania kuvia ihanista kodeista ja puutarhoista. Miksei, koska meidän koti on aika ihana, ja olen ehtinyt napsia jo muutaman kourallisen satoa omasta tomaattipuskasta. Mutten halua siivota, enkä osaa kyllä sen puoleen kuvatakaan.

Kaikkea kivaa mitä taitavat ihmiset saavat aikaan. Just kuule leikkasin paidasta hihat, ahhahhaaaaa! Joo ei. Ansiotyön aikaansaannoksista ei jaksaisi kukaan lukea, jengi kun ei jaksa ymmärtää edes sitä, jos yritän parilla lauseella selittää että mistä mulle ylipäätään maksetaan.

Lapsia. Niin miksihän en kirjoita jostain raskausviikoista tai vauvanvaatteista. Pistin kuitenkin merkille, että mun koiratarvikkeiden haalinnan taso on suorastaan onneton verrattuna siihen, miten jotkut pienten lasten vanhemmat panostavat lastenvaatteiden ostamiseen (ja näistä ostoksista raportoimiseen).

Ruokaa. Sapuskasta mulla on jopa kerrottavaa näinä flunssaisuuden aikoina. Olen nimittäin lämmittänyt einespinaattikeittoa mikrossa ja keittänyt kaurapuuroa omin pikku kätösin, kun kotikokki makaa sohvan pohjalla. Kuvia? Juu ei näistä eväistä. Kuvan laadusta voisi tietysti vähän tinkiä, kun kohde on epämääräisen väristä mössöä.

Liikuntaa. Vähän lämpenee, tästä mulla olisi jo jotakin sanottavaakin. Siis olisi; minkä ihmeen takia ottaisin asiakseni listata tekemisiäni johonkin? Pitäisikö sitä olla jotenkin järjestelmällinen? Ostaa ehkä sykemittari? Todennäköisin syy lienee se, että kun en suunnittele liikkumisiani sen ihmeemmin, en osaa niistä raportoidakaan.

Matkailua. Pakkaselle humpsahtaa jälleen. Periaatteessa kyllä, mutta mutkunjoskuneikuneiehdieioorahaaenhalualaittaakoiriahoitoon.

Tämän listan laatimisen jälkeen ei voi kuin ihmetellä, että mitä mun elämässä muka tapahtuu. Ja miten siitä riittää kirjoitettavaa. Ugh.

Seuraava erä tulee aina

Tiistaina menin palaveriin toiselle puolelle kaupunkia, epähuomiossa 40 minuuttia etuajassa. Jätin lounaan väliin, koska kuvittelin, että minulla on kiire. (Ehdin paikata asian siellä toisella puolella, koska tiimin kanaemo neuvoi puhelimitse, mihin lounaskahvilaan minun olisi järkevää mennä.)

Keskiviikkona myöhästyin samassa osoitteessa pidetystä palaverista vartin. Syynä oli julkista liikennettä hidastanut onnettomuus ja tästä välillisesti johtunut eksyminen, mutta vain osittain; oma osuutensa oli silläkin, että ajantaju katosi kun yritin valita koirille matolääkettä (ja aprikoida pitäisikö hakea kahvia).

Torstain palaverista myöhästyin 25 minuuttia, kun olin korkeimman omakätisesti vaientanut iPhone-nimisen sihteerini. (En kuullut kalenterimuistutuksen ääntä, enkä sitäkään, kun kanaemo-ihmissihteeri soitti kysyäkseen, missä olen.) Torstaina havaitsin myös sen, ettei minun tarvitse juosta bussipysäkille kilometrin päähän; lähin saman asian ajava pysäkki on sadan metrin päässä.

Perjantaina puen ylleni t-paidan, jossa lukee AD/HD. En niinkään viestiksi muille, vaan haasteeksi aivojeni järjestystä ylläpitävälle taholle.

Antaa tulla vaan. Hit me.

Vahtivuoro

Olen pysynyt taas pitkään poissa linjoilta. Luultavasti siksi, että töitä on niin paljon, ja niin iso osa siitä on uutta ja ihmeellistä. Venyttelen varpaitani vielä tuntemattomalla maaperällä, kokeilen, kestääkö jää. Vähäsanainen oppaani puhuu jo enemmän, nauraakin joskus.

Vietän taas yhden pitkän päivän iltaa kotona koirien kanssa. Kun laittaudumme vähitellen nukkumaan, on I edelleen työmaalla. Olen väsyksissä, vajoan uneen melkein saman tien, mutta säpsähdän parin tunnin päästä hereille, likomärkänä hiestä. Kello on kaksikymmentä minuuttia yli yksi.

Nousen avaamaan ikkunan ja tiedustelen tilannetta varovaisesti, tekstiviestillä, etten häiritse työntekoa. Vastaus on surkea: emme luultavasti tapaa kuin vasta aamulla, jos silloinkaan. En käsitä, miten (kieltämättä rautahermoinen) puoliskoni jaksaa; minun pääkoppani tuntuu kymmenen tunnin työpäivän jälkeen täysin käyttökelvottomalta, eikä seuraavaan aamuun kestävä lepo riitä paikkaamaan vajausta. Kapasiteetti ei niin vaan palaudu. Akku kyllä täyttyy, muttei tarpeeksi.

Pyöriskelen hereillä. Kuulostelen yön säpäleitä höröttävin korvin. Mitä jos joku murtautuu tänne? Enkö vain kuullutkin askelia puukuistilta? Maailma ympärillä on niin hiljainen. Mitä vain voi tapahtua, ja minä olen täällä yksin, kiikissä yläkerran makuuhuoneessa. Pitäisikö minun siirtyä sohvalle nukkumaan? Käydä nyt ainakin tarkistamassa tilanne?

Kiukustun omia ajatuksiani. Minä olen perkele sentään halunnut muuttaa laumoineni juuri tänne, koska täällä on turvallista olla, joten olkoon nyt sitten turvallisin paikka koko maailmassa, niin! Sitä paitsi tarvitsen unta, jotta jaksan taas huomenna istua vittupäisen asiakkaan edessä kuuntelemassa, miten huonosti asiat ovat tällä kertaa edenneet (tämä ei ole hyvä, en minä tiedä mitä vikaa tässä on mutta tehkää parempi, ja tuo tuossa on ruma, muuttakaa sekin). Että jos murtovaras on tullakseen niin tulkoon, mutta ainakin siihen asti minun on vedettävä sikeitä.

Hetken päästä, kun olen jo vajonnut uudestaan nukuksiin, havahdun tassujen rapinaan. Pikkukoira on ilmeisesti hereillä. Sen päiväjärjestys on sekaisin kisaväsymyksen takia, luultavasti myös siksi, että osa laumasta on poissa. Kutsun toikkaroijan takaisin, kohotan päättäväisesti peitonkulmaa: me nukutaan nyt. Myös sinä. Lämmin otus käpertyy kylkeen. Ihan kuin sekin olisi helpottunut.

Jatkan unia, kunnes ka(ns)sanukkujani aloittavat räyhäkän haukun. Sydän pinkaisee laukkaan. Mille ne haukkuvat? Nytkö se murtomies sitten tulee? Pimeässä sekin vaihtoehto tuntuu ihan mahdolliselta. Säntään pystyyn ja yritän, rationaalista kyllä, kiskoa pyjamaa ylleni. Koirat meuhkaavat portin takana, odottavat pääsyä rappusiin. Kuulostelen ääniä ärinän läpi. Hännät alkavat vispata.

Urhoollinen urakoitsijani on sittenkin palannut yöksi kotiin. Avaan portin, kipitän nelijalkaisten perässä portaat alas ja kaivaudun syliin. Kello on viisi, minun ei tarvitse tietää mistään mitään vielä kahteen tuntiin, korkeintaan ympärilleni laskeutuvasta turvallisesta tuhinasta.