Pallo hallussa

I:n herätyskellon ilkeä piipitys sekoittuu uneen. Ensimmäinen tietoisehko ajatus on vitutus: miksemme herää hentoiseen, lempeään viserrykseen, kun herätysapplikaatiossa sellainenkin on?? Ensimmäinen ääni on vaaleansininen, toinen vaaleanpunainen. How nice. Että sellainen päivä tiedossa.

Olemme lähdössä reissuun, tarkemmin sanottuna yhdistettyihin sukujuhliin ja uuden vuoden vastaanottajaisiin. Matkaa pitäisi jaksaa taittaa nelisensataa kilometriä. (En itse asiassa ole lähtemisestä lainkaan pahoillani, sillä joulu hujahti ohi ilman edestakaisin rehaamista, ja uudet sukulaiseni ovat kivoja. Herätys on nyt se mikä mättää.) Puen puoliunessa kaapista pitkikset, välipaidan ja ulkoilupuvun, jotka kaikki menevät enemmän tai vähemmän nurin niskoin, ja lähden reikäpallo kainalossani ulos. Pikkukoira kipittää innokkaana edellä: jee lunta jee jeeeee heitä pallo heitä!! Lääkkeet jäävät ottamatta, ja fiksu olisi ehkä jopa ladannut kahvinkeittimen valmiiksi. Olen kaikkea muuta kuin hereillä.

Onneksi kaunis ja vilpoinen aamu puskee uutta happea elimistöön. Koira viilettää kuivahtaneessa heinikossa, ja sen tarmokkaat tapporavistukset ilahduttavat pintani alla uinuvaa kilpaharrastajaa. Tarttuva elämänriemu pehmentää laskua pitkään päivään.

Pakkaudumme autoon, ja koti jää taakse. Palaamme takaisin vasta ensi vuonna.

Autossa aamuhämärissä laulettua

Mato mato mato matala
Mato on niin vitun katala
Mato maistuu suussa pahalta
Vihaan koko maailmaa
Vihaan koko maailmaa.

(sävel: Kuule Isä taivaan)

Rapaisaa joulua

Tämä joulu on ollut tähänastisen elämäni paras. Vieläpä ihan sata nolla. Ja paljon enemmän kuin osasin edes odottaa.

Ei meteliä (koska koirain satunnaisia haukkuhepuleita ei lasketa), ei joululaulujen pakkosyöttöä jouluradiosta.  Ei alkoholia, ei pahoja jouluruokia, eikä elimistölle sopimattomasta ruoasta johtuvia vatsanväänteitä ja ahdistusta. Ei kiirettä, ei edes suhaamista autolla sinne tänne surkeassa kelissä, pimeässä, auto täynnä tavaraa ja eläimiä. Eikä niin muodoin myöskään jatkuvan lähtemisen ja laskeutumisen ja taas uudelleen lähtemisen uuvuttavaa kierrettä.

Kaiken tämän sijaan olen nauttinut ystävien seurasta ja siitä, kun koirat ovat saaneet nauttia elämästään nelijalkaisen ystävänsä kanssa. Mieltä puhdistavista metsälenkeistä ja kurasekamelskasta eteisessä. Hauskoista lahjoista sekä herkkusapuskoista, jotka olemme valinneet itse, perinteistä piittaamatta. (Hernenokan joulupöydässä on luonnollisesti myös herneitä.) Nautin vertaistuesta, hyvistä keskusteluista ja toisaalta mahdollisuudesta olla keskustelematta yhtään mistään. Iloitsen myös uudesta kodistamme, jossa on tilaa olla ja elää silloinkin, kun huoneissa hyörii oman laumamme lisäksi toinenkin. Sukellan suloiseen härdelliin, enkä kaikin ajoin edes muista, että tässä vietetään nyt joulua. Kunhan poimimme parhaat päältä: vapaapäiviä, kynttilöitä, riemastuttavia paketteja, glögiä. Tympeät, mielenkiinnottomat tai meidän jouluumme muuten sopimattomat kuviot suljemme tyynesti ulkopuolelle.

Vieraat lähtevät, ja talo tuntuu yhtäkkiä autiolta. Laitan pyykkiä koneeseen ja tutustun I:n vanhemmilta joululahjaksi saatuun multisötkötyskeittiöhilavitkuttimeen. Tainnoksissa retkottavat koiraimet eivät vielä tiedä, että aion vihkiä vehjeksen käyttöön valmistamalla aivan ensimmäiseksi raakakasvismössöä.

Tahdon viettää jouluni tästä lähtien juuri näin.

Verhon takaa

Tuijotan auton sivuikkunasta pimeyteen. Mieli on tyhjä, aamu on vielä tavallistakin raskaampi olemattomiin kutistuneiden yöunien jäljiltä, mutta tiiraan silti herkeämättä jonnekin kauas.

Tänään on se päivä, kun valo vääntää pimeydeltä niskat nurin. Ratkaiseva askel on itse asiassa jo otettu. Vasta synkimmässä yössä ymmärrän, miksi pimeää on ollut tänä vuonna erityisen vaikeaa jaksaa: se ainoa korvaus minkä synkästä saa, loistaa (muaha) poissaolollaan. Sateinen ja pilvinen sää peittää alleen hengästyttävän kauniin pohjoisen valon, joka on kaikkea muuta kuin laiha lohtu.

Mutta tuolla jossakin, heti tiheän pimeän takana, odottaa valo.

Rakas pieni vatipää

Pikkukoira säikähtää kaatuvaa aurauskeppiä ja riehaantuu. Haukkuu epäluuloisena jalkakäytävällä kävelevää naista, joka puhuu puhelimeen ja kantaa kädessään paperikassia. Ryntää salamana ja hirveällä metelillä pupun perään, ennen kuin taluttaja ehtii ymmärtää mistään mitään. Spottaa nurmikolle eksyneen säbäpallon, jolle on aivan välttämätöntä näyttää heti kaikki taivaan merkit.

Mahtaako tuokaan pelata ihan täydellä pakalla.

Ohuita lankoja

Hyppään ulos bussista. Huomaan heti, että jokin on vinossa, ja lisäksi olen luiskahtaa kumoon.

Sudin hetkisen paikallani. Tasapaino palaa, jalat löytävät rytmin, etsin kangaskassista lapasia. Älyän vihdoin, mikä on toisin. Taivas on kirkas! Pääni yläpuolella tuikkii tähti, eikä kasvoihini vihmo kamalaa, kylmää, märkää vettä. Luistelen hilpeänä kotiin. Puntaroin mielessäni, josko lähtisin vaikka juoksemaan. Tossuissa ei ole nastoja, mutta väliäkö sillä, kun juoksee viisi senttiä maanpinnan yläpuolella?

Moninaisten kotiinpaluurituaalien (ulkoiluta koirat, luuttua lattiat, laita pyykkiä koneeseen, pyöri epämääräisesti pyrstösi ympäri, vaihda kotoisammat vaatteet, kaiva kaapista hapankorppuja kun et muutakaan keksi) jälkeen istahdan sohvannurkkaan. Vajoan miellyttävästi omiin maailmoihini, kunnes kuulen, kuinka ikkunan takana rapsahtaa. Ulkona sataa. Taas.

Kääriydyn syvemmälle viltin sisään. Luen romaanin loppuun, aloitan seuraavan. Tarkastaja saarnaa, kun jumituin sohvalle ja missasin päivän (viikon? kuukauden? vuoden? koko loppuelämän?) ainoan pilvettömän hetken. Kun en lähtenytkään lenkille. Sen ääni kimpoilee tyhjistä seinistä, en jaksa kuunnella. Pakenen sateeseen.

Jäähyväiset

Vanhan kodin myynti on nyt kauppakirjojen allekirjoittamista vaille valmis. Kävimme sunnuntaina hakemassa viimeisetkin tavarat - kattolamput - pois. Kuljimme haikeina tyhjissä, pimeissä huoneissa.

Olen elänyt niissä huoneissa yhden tähänastisen elämäni onnellisimmista ajanjaksoista. Ajattelen I:n ja minun yhteisen taipaleen alkuaikoja, kun kaikki oli vielä uutta. Piti sopeutua uuteen ihmiseen ja uuteen onneen. Eikä ainoastaan ihmiseen, sillä ei aikaakaan, kun myös raidallinen tuli mukaan kuvioihin. Lähdin kuuliaisesti opiskelupaikkakunnalle joka maanantaiaamu, mutta sydämeni jäi, ja lopulta muutin heidän luokseen asumaan. Asetuin taloksi, sovittelin kaikki kirjat kirjahyllyihin, siirsin eniten käytössä olevat astiat sumeilematta alemmille hyllyille. Ehdin kotiutua ja kiintyä kauniiseen kaksioomme.

Nyt jätän kodille jäähyväisiä otsalampun valossa. Silmiini osuvat kuulakärkikynämerkinnät polven korkeudella ovenkarmissa. Purskahdan itkuun. Olemme tarkkailleet nelijalkaistemme kasvua, seuranneet viiva viivalta kipuavaa selän mittaa, ja pyöritelleet päätämme kun tuomio on jo kahdesti ollut kiistaton ylikorkea. Ja tämä hengityksemme monesti salvannut taulukko jää väistämättä ovenkarmiin. En voi siepata sitä mukaani, eikä toivoakaan, että saisin otetuksi siitä pimeässä minkäänlaista kuvaa. Kyseinen mittatikkuovi vie meidät makuuhuoneeseen, jota kaipaan jo nyt: I:n taiteilemaa, suuresti rakastamaani seinämaalausta ei sitäkään saa mukaan, ja uuden kodin keskeneräinen makuuhuone tuntuu vanhaan pesäämme verrattuna kerrassaan ankealta.

Lähdemme vähin äänin. Pihalle jää suuri kuusi, jota olen tuijotellut keittiön pöydän ääressä monet unettomat yöt. I ajaa pois pihasta. Minä itken kunnes muistan, että tärkeimmät vein kuitenkin mukanani: pienen, rakkaan laumani ja kaikki ne muistot, jotka muistan vain minä.

Uuden kodin pihassa kasvaa koivu, jonka oksat piirtävät kuvioita keittiön ikkunaan.