Viluvarvas haaveilee

Talvi tulee ja lunta sataa. Yksi työkavereista kävelee sisään moon bootseissa, parin päivän päästä toinen.

Moon bootsit ovat käsittämättömän rumat, ne eivät sovi mihinkään, saati kenellekään. Mokomiin klompsottimiin sonnustautuneet kollegat laahustavat eteenpäin, joten päättelen, että kyseiset jalkineet myös estävät kävelemästä kunnolla. Toimituskulutkin ovat kuulemma tähtitieteelliset. (Itse monojen hintaa en uskalla edes kysyä.)

Kaikki järkiseikat siis puhuvat noita karmeita sämpylöitä vastaan.

Keksin kuitenkin huolestuttavan paljon hyviä puolia. Kuinka ihanaa olisikaan kiskoa korkeavartiset, lämpimät saappaat jalkaan, kun ohjelmassa on lumihangessa kahlaamista sysipimeässä illassa? Ja kuinka paljon lämpimämpinä varpaani selviytyisivät joka-aamuisesta bussipysäkillä hytisemisestä, jos koipiani suojaisivat muhkeat toppasaappaat? Työkaverin yllytyksestä työnnän jalkani siniseen moon bootiin ja tassailen hetken edestakaisin. Lämmin on. Suoritan pikaisen tutkimuksen ja totean, että muuan nettikauppa myy näitä merkillisiä lumikenkiä kaikissa mahdollisissa väreissä. Näen jo itseni liitelemässä ympäriinsä hienonharmaassa villamekossa, ohuenohuissa leggingseissä ja räikeänvärisissä toppakengissä, joita kuvittelin inhoavani. Asiakastapaamisiin pukeutuminen on totisesti taidetta!

Raha-asioita heikosti hallitsevan Hernenokan tili on täynnä tyhjää ja luottorajaan on matkaa enää muutama hassu kymppi, mutta palkkapäivänä kaikki on taas hetken aikaa toisin...

Ei turhaa tummat päivät

Suomalaisuus herättää ristiriitaisia tunteita. Kylmä viima salpaa hengen, ja pimeyttä riittää joka aamu vähän pidemmälle. Lasken aamuja vuoden lyhimpään päivään – enää kaksikymmentäseitsemän, sehän on oikeasti tosi vähän, eikö niin? Ja siitä on enää pieni askel siihen kun pimeä vihdoin antaa periksi ja karkottaa möröt matkoihinsa. Täytyy olla.

Mutta. Pimeässä aamussa pitkähelmaista yöpaitaa ja villasukkia etsivät kädet, törmäilen ja pudottelen, epäilen itseäni ja uunin digitaalikellon punaisia numeroita. Mieli herää hitaasti, oikeastaan vasta sitten kun kipitän talvitamineisiin paketoituneena ulos, kohti bussipysäkkiä ja uutta työpäivää. Taivaanranta paljastuu viipale kerrallaan, seison pysäkillä yhtä viluisena kuin muutkin, mutta katse käännettynä päinvastaiseen suuntaan. Tätä pimeyden ja valon vaihtelua ei vaan voi nähdä missään muualla, ja pohjoisen valon ihmeen vuoksi olen valmis maksamaan rintakehän päällä mellastavan pimeän, lumen ja ahdistuksen raskaan hinnan. Ja lauantaisen saunavuoron aikana tapahtuu lisää ihmeitä: kerrostalon takapihan sijasta astummekin keskelle taikametsää, jossa pimeys on vain taiten valittu taustaväri hiljalleen sataville lumihiutaleille ja kodikkaasti valaistuille ikkunoille. Kaksi niistä on meidän, suippokuonoisat ystävämme odottavat, odottavat kotiinpaluutamme ja hetkeä jona on aika käpertyä tiiviiseen lämpöön, yhteisten peittojen alle.

Kahdet kasvot

Työpäivä päättyy, kello on yhdeksän. I puurtaa vielä oman projektinsa ääressä ja heittää koneen takaa jonkin harmittoman vitsin, josta vedän herneen nokkani syövereihin. Mihin tämä aika taas valuu? Kuinka monta iltaa tässäkin kuussa on tehty töitä, jotka eivät ole ylitöitä?

Ajatukset kahlaavat, laitan mekaanisesti ruokaa nälkäisille lemmikeille. Kädet tärisevät, ei voi syödä ellei ehdi. Mahtoiko tässä välissä olla yksi parempi päivä, ehkä, en muista. Lasken minuutteja siihen, kun tämän päivän neurologinen normaaliaika kuluu loppuun. Ehdin pissattaa koirat.

Tiistaina marssin täynnä toivoa neurologiklinikalle. Uusi lääkäri, uudet kujeet: ehkäpä hän määräisi minulle tuskastuttavan ja romahduksia aiheuttavan Concerta & Medikinet -sekasorron tilalle Equasymiä, jota ei tarvitsisi muistaa (ja unohtaa) niin tuskallisen usein? Olen jostakin syystä kuvitellut, että uusi lääke voisi pelastaa minut itseltäni. Ja kun en saakaan tuota ihmeainetta vajoan surkeaan itsesääliin: miksi minut on vangittu tähän kaaokseen koko elämäni ajaksi, eikö kukaan ymmärrä, että etsin epätoivoisesti tietä ulos? Käperryn keräksi, rouskutan hampaat irvessä Medikinetejä, jotainhan tässä täytyy yrittää. Jotta pysyisi tolpillaan edes sen hetken kun tekee töitä, sitten voikin mennä nukkumaan.

Palaan mielessäni päivän viimeiseen urakkaan, muuatta pitchiä varten kuvattuun materiaaliin. Kuvattuja henkilöitä on toistakymmentä, ja yksi heistä on kummallinen elohopea. Katselen itseäni, kuuntelen puhettani. Olenko se todella minä? Voi tuota ilmeiden ja eleiden paljoutta! Pätkä kestää alle minuutin, ja jos kävisin sen ruutu kerrallaan läpi, niin jokainen frame olisi erilainen. Ja kuinka etuoikeutetussa asemassa on ihminen, joka saa ahertaa rakastamansa työn parissa? Vitut työajoista, meillä on hauskaa, ja videoklipeillä puhuvat ihmiset ovat tuttuja, tärkeitä.

Muuttaisinko minä sittenkään mitään?

Pois käsistä liukuu ilta

Liian pitkä työviikko, hälinän ja skumppahuurun täyttämä kuukausipalaveri ahtaassa, ikkunattomassa tilassa ja tunnustusta erinomaisesta radiospotista. Uuvuttava supermarketreissu, bensa-aseman jumittava maksupömpeli ja puuroutunut mieli jota liian myöhään otettu nappi ei kykene nostamaan takaisin raiteelle. Omituinen, pinnallisuudessaan naurettava ja ahdistavilla juonenkäänteillä vaiettuja tunteita kaiveleva draamasarja, jonka katkaisee jatkuvasti sohvan alle vierivä pallo. Ja lopulta säkkipimeässä illassa holtittomana remmin päässä rimpuileva koira, kaulan ympärillä kuristava lampun hihna, takinhihaan paukkuva heijastin, pipoa sipaiseva puunoksa ja ajatukset joita aivot eivät jaksa ajatella loppuun: kuinka kaukaa kuuluu vieraan koiran haukku, tuleeko puhe avoimesta ikkunasta vai nurkan takaa, jäänkö minä nyt vain paikoilleni seisomaan kun en kykene kertomaan sinkoilevalle eläimelle miten haluaisin sen toimivan.

Seisomme pimeällä pihalla, koira järsii keppiä, ympärilläni viilenee neljä kuukautta kestävä yö.

Miten tätäkin taas jaksaa?

Soita vaikka taksi.

I ilmoittaa viettävänsä osan loppuviikosta ja viikonlopusta leffafestarien parissa, aivan kuten aiempinakin vuosina. Ohitan informaation lähinnä olankohautuksella, asia on ollut luettavissa keittiön seinäkalenterista jo viikkoja, ja vaikken erityisesti pidä elokuvista joissa aihepiiri hallitsee prioriteetilla yksi, saatan kuitenkin käydä vilkaisemassa jonkun kuvan. (Ainakin konehuoneesta käsin; vaikka suurin osa elokuvasta menisi pelikonsolin äärellä nyhrätessä, on ilmassa silti Suuren Elokuvajuhlan Tuntua.)

Alkuviikosta tiedote tarkentuu: niin, siis, tulen torstaina alkuillasta kotiin, ja perjantaina vasta viimeisen leffan päätyttyä.

Anteeksi kuinka? Ihanko noin vaan ilmoitusluontoisesti kerrot, että minun on pakko tulla sekä torstaina että perjantaina töistä suoraan kotiin, mielellään jopa ajoissa, eikä minulla ole vaihtoehtoja???

Päässäni humisee. Tässä minä taas olen, sidottuna tiukasti kiinni eläimiin ja kotiintuloaikoihin ja puolisoon, joka ei vaivaudu edes retorisesti kysymään että olisiko minulla mitään tätä järjestelyä vastaan. Miksi vaivautuisi, koska ei hänen tarvitse, sen kuin käskee minua hoitamaan elukat ja huushollin. (Kyllä, huushollin; pikkuneiti nelijalkainen on siinä iässä, että se saa aikaan aivan jumalatonta sotkua. Siivoan lätäköitä ja sanomalehtisilppua noin puoli tuntia joka päivä töistä palattuani.)

Sisälläni läikähtelee raivo. Saan muotoilluksi, että ikävä kyllä mulla on menoa, lähden torstaina suoraan töistä ja palaan vasta sunnuntaina.

Kotoisassa rauhassamme niin kovin harvinainen ilmiriita on valmis. I tiedustelee pilkallisesti, että kuinka paljon etukäteen ja kuinka monena kappaleena hänen pitäisi toimittaa hakemusasiakirjat moista hävytöntä poissaoloa varten. Hengitykseni salpautuu, en kuule enkä näe, olen pelkkää tärisevää kipinöivää valkoista, nojaan ovenpieleen ja ilmoitan että hyvähän hänen on järjestellä omia menojaan ihan kaikessa rauhassa, kun jos minä en hoida niin aina löytyy joku muu. Löytyy äiti ja isä, siskot ja kaverit, siitä vaan valitsemaan kenelle soittaa, kyllähän taksikeskuksesta aina joku vastaa. Miksi kunnioittaa rajattomia resursseja? Itku lähtee purkautumaan sisältäni mutta nieleskelen päättäväisesti: minähän en saatana itke.

Toista se oli minun lapsuudessani, kun ei ollut ketään keneltä pyytää apua, kun keneenkään muuhun ei voinut luottaa kuin itseensä, kun sekä isot että pienet asiat olivat oman pärjäämisen varassa, koska minulla ei ollut ketään muuta kuin minä. Joten älä sinä yritä tulla kertomaan minulle mitä minun on pakko, siitä sinä et tiedä mitään.

Menen nukkumaan, enkä anna anteeksi, en.

Varjoja vain

Päässä on ahdasta.

Isäpuolellani todettiin vajaa vuosi sitten syöpä, joka leikattiin ja jota seurasi pitkä sytostaattikuuri. Puoli vuotta leikkauksen jälkeen tehdyssä tutkimuksessa havaittiin hälyttävä merkki, nimittäin jonkinlainen läntti maksan hännässä.

(Tässä kohtaa aivoni hyppäävät omalle radalleen: häntä? Onko maksallakin häntä? Mahtaako siinä olla myös tupsu?)

Sulattelen tietoa muutaman päivän. Sitten joudun kauhun valtaan. Vetäydyn itsekseni kylpyhuoneeseen pesemään suihkunurkkausta muusta tilasta erottavia kääntöovia, ja siellä, sitruunantuoksuisen pesuaineen ja lämpimän veden keskellä, iskee paniikki. Koska ensimmäisestä erästä voi vielä selvitä, mutta toisesta ei varmastikaan voi. Koska jos se uusii, niin se on entistä vahvempi ja ilkeämpi, voitontahtoisempi.

Ja sitten äiti jää yksin.

Isäpuoleni on ollut järkähtämättömän olemassa jo niin kauan, että en osaa edes kuvitella maailmaa ilman häntä. Hän on sellaista läsnäolevaa ihmistyyppiä, jonka seuraan muut tulevat, ja hän on jollakin määrittelemättömällä tavalla koonnut yhteen meidän erimuotoisista, kukin omalla tavallaan vaurioituneista paloista muodostetun uusioperheemme. (Miksikäs ei, muurari kun on.) Enkä osaa ollenkaan kuvitella tyhjiötä joka hänen jälkeensä voisi jäädä, sillä pelkkää tyhjyyttä on niin vaikeata kuvitella.

Paitsi yhdellä tavalla. Tyhjyys näyttää julmimmat kasvonsa niissä jotka jäävät jäljelle. Äiti. Minä en voi kestää sitä pelkoa, jota tunnen ajatellessani että äiti jää yksin. Koska minä en voi koskaan paikata sitä tosiasiaa, että äiti jäisi jotenkin lopullisen, hirvittävän yksin.

Äiti on nimittäin aina ollut olemassa ilman minua. Äiti ei ole koskaan ollut minua varten, vaan minä olen aina ollut, kasvanut ja elänyt siinä sivussa. Kuin harmiton luonnonkasvi, joka nyt vaan sattui kasvamaan ja jota ei kitketty pois, mutta joka ei toisaalta myöskään tarvitse sen kummempaa huomiota. Olen koko ikäni pyydellyt anteeksi sitä että olen. Olenhan tiellä, sillä äidillä on jokin aivan muu tehtävä ja tarkoitus. Ja koska näin on, ei minun olemassaolollani olisi minkäänlaista merkitystä tilanteessa, jossa haluaisin olla enemmän. Minä en koskaan auta äitiä, ja suren sitä aivan hirvittävästi, suren sitä etten voi.

Äiti puhuisit mulle. Äiti kyllä mä jaksan kuunnella, ei se kuormita mua, puhuthan sitten heti jos sulla ikinä tulee sellainen olo. Äiti pärjäättekö te nyt kun on tämä pitkä sairaslomakin, mä voin kyllä auttaa, en halua että teiltä puuttuu mitään. Äiti haluatko että me tullaan auttamaan siinä tai tässä tai tuossa, kyllä meillä on aikaa olla avuksi. Mutta ei, äiti pärjää aina. Kumpaa minä oikeastaan pelkään enemmän: sitä, että äiti jää yksin, vai sitä, että äiti ei sittenkään tarvitsisi minua, ei koskaan?

Iltasella tulee tekstiviesti: Ei siel maksassa ollukkaan mitään, aiemmassa kuvassa oli vaan joku varjo.

Vain harva jaksaa suojella haurasta ja oikukasta luonnonkasvia kaikelta siltä tuulelta ja tuiskulta mitä maailman taivailta sattuu tulemaan. Sellainen rakkaus on usein näkymätöntä, mutta epäilemättä suurinta mahdollista.

Not guilty

Aurinkoinen sunnuntaipäivä vailla minkäänlaista stressiä lähteä ulos reippailemaan (hyi kuinka kamala sana) tai käyttää valoisaa päivää siivoukseen (hyi kuinka reipasta). Kauden viimeisten kisojen jälkeinen henkis-fyysis-sosiaalinen väsymys oikeuttaa makaamaan kotona tietokoneen ääressä. Hyvä niin, sillä viikot unelma-ammatin ääressä ovat pitkiä, ja flunssanjälkeinen kaaos osoitti, että minua ihan oikeasti tarvitaan.

Taas on syksy, päivittäin yhä enemmän läsnä pimeä ja puskahiipparit, sienet ja muut.

On mietitty lottovoiton todennäköisyyttä, äidin ja isän dna:n yhteensopivuutta. Etsitty jalanjälkiä menneen talven lumista. Muistelen surullisena niitä lukemattomia puheluita, aina äidille: "Joitko sä raskausaikana? Siis mä en syytä sua mistään, mä haluan vain tietää!" "Äiti söitkö sä raskausaikana paljon lakritsaa?" Täytyyhän tähän nyt joku syy olla! Psykoterapiassa vietetyt tunnit olivat täynnä hataraa menneisyyden kampaamista, en muista tarpeeksi mutta kaivettava on. Lähes kymmenen vuotta myöhemmin kallis psykiatri ja samat mantrat. Kuka sanoi ja teki mitä, miksi rakastettiin miksi ei, miksi et seurustele miesten kanssa, isät ja isoisät, enot sedät veljet, ystävät ja sukulaiset. Syy syy, kenen syy?

Nyt on käynyt näin ja ihmishenkiäkin menetettiin, kenen poliitikon pitäisi erota? On suorastaan kansallinen velvollisuus etsiä syyllisiä, vaikka sitten pimeästä Afrikasta avaimenperä-Maglitella soikoillen. Olen päättänyt lakata ymmärtämästä tätä ajattelutapaa. Minun tällaisuuteni ei ole kenenkään syy, eikä menneisyydestäni löydy yleisavainta mikä tekisi minusta toisen. Joten jätän raivokkaan kaivamisen sikseen ja yllätyn, kun pääsen taas vähän lähemmäksi itseäni, kuin osoituksena hauraasta luottamuksesta. Mieli korjaa hiljakseen omia puutteitaan ja vaurioitaan, kunhan minä olen läsnä.

Olohuoneen ikkunasta paistaa aurinko, ja kirkas valo paljastaa kaikenlaista. Löydän sohvalta pienenpienen poskihampaan, jonka omistaja on ilmeisesti sylkäissyt tarpeettomana suustaan. Ihmettä suurta, luojani työtä.