Laumaelämä

Uusi eläinystävä, puikkonokka numero kolme, ei ollut suunnitelmissa vielä pitkään, pitkään aikaan. Kunnes kävi niin, että eräätkin pennutussuunnitelmat pistivät pakan sekaisin. Jos se nyt oli missään järjestyksessä alun pitäenkään.

Huoli kahdesta vinttikintusta on painanut huomaamatta kasaan, mielen viistoon. Olen kelannut yöpimeät ja päiväkaudet, voisinko sittenkään ottaa vastuulleni vielä kolmatta. Parkunut I:lle keittiön pöydän ääressä, etten kestä enää yhtään enempää huolta, surua ja epäonnistumisia. Että tässä on jo ihan tarpeeksi. Kulmikas, kuluttava kauhu istuu olkapäällä.

Pennunhaju houkuttaa silti. Kutsumme itsemme kylään tutustumaan kaverin pian kolme kuukautta vanhaan pentuseen, ja siinä se nyt häärää. Raitapaitainen, lapiotassuinen, tomera jässikkä. Tekisi mieli sanoa että pieni, kaverihan nousee vielä yhdellä kädellä ilmaan, muttei sitten kuitenkaan. Mustat silmät tapittavat uteliaana ja itsetietoisena uusia naamoja. Hampaat tarttuvat äkkiarvaamatta kämmensyrjään. Pienet naskalit sattuvat aivan perkeleesti, ja luonnetta on ainakin yhtä paljon kuin puruvoimaa. Sehän on kuin raidallinen pienenä, siis aivan sietämätön tapaus.

Kuulumisten vaihtamiseen pitää aluksi keskittyä kulmat kurtussa, eikä vähiten raivokkaiden pusuhyökkäysten takia, mutta eläimet rauhoittuvat pikkuhiljaa, oikaisevat kuka mihinkin. Musta neiti tunkee syliin, olen sitä hoitanut ja pallutellut monet kerrat. Ystävä laskee eteeni tuoksuvan teekupin, ja lopulta juttu alkaa luistaa. Puhumme siitä, miten nämä kummalliset, itsepäiset, monesti niin epäkoiramaiset eläimet jaksavat kiehtoa aina vain. Kertoilen paitsi mietteitäni mahdollisesta kolmannesta koirasta, myös siitä, mikä kahden kotona olevan kanssa puristaa. Ja ystävä kuuntelee. Pitkän linjan harrastaja on kahlannut läpi yhden sun toisenkin ryteikön ja ymmärtää myllerrystä. Silittää syliinsä sammahtanutta pikkuotusta.

Onneksi tulevaisuus ei ole nyt. Valoa on vielä aivan liian vähän.

Puhumisia

Flunssaisen raadon osa on maata raatona. Kiemurtelen kotona keskiviikon ja torstain, perjantaina lähden toimistolle, veto vaan on edelleenkin poissa. Paikallaan oleminen on yhtä helvettiä, vaikkei jaksaisi tehdä oikeastaan mitään. Kirottu levottomuus. Vasta äärimmäisen pakon edessä kaikki hidastuu.

Eijaksamitääniys on kumma kyllä vapauttanut tilaa puheelle, vaikkei ääni kulje kunnolla. Puhumme meistä ja muista. Maailman ja kaiken maailmaan mahtuvan puheen ymmärtämisen vaikeudesta, vaikeista asioista, vanhoista asioista. Siitä mitä on, ja miten sitten olisi jos ei näin.

Voisimme nimittäin valita toisinkin. Kahdelle ihmiselle ja 2+n eläimelle sopivan paritalonpuolikkaan sijaan voisi olla ihan oma mörskä jossakin. Lauma voisi kasvaa eläinten lisäksi myös pienillä ihmisillä.

Puhe tekee hyvää. Puhaltaa pois pilviä, hämmentää syviä vesiä, nostaa pintaan sellaista mikä pysyy piilossa, kun keskeneräisille ajatuksille ei ole antaa tilaa eikä aikaa. Tämä pitäisi osata tehdä pari kertaa vuodessa ilman että toinen yskii samalla keuhkojaan pihalle.

Katselen vaivihkaa I:tä, joka istuu sohvalla ja pelaa Nintendoa. Siinä se nököttää ja kököttää, minun kotini.

Pihalla

Vitun flunssa.

Ääni on poissa ja olo eilistä kurjempi. Aamulla ensimmäiseksi muistan unohtaneeni käynnistää kuivurin. Avaan luukun ja totean, että vaatteet ovat märkiä, eivätkä ne tuoksu kovin hemaisevalle. Sullon pyykit takaisin pesukoneeseen. Ja maailma pelastuu, perkele.

Toiseksi: pikkukoira piippaa lakkaamatta. Sillä on ehkä pissahätä. Kohtapian tajuan seisovani keskellä tietä pelkässä Marimekon pallopaidassa, Emut jalassa, ilman silmälaseja, kahdeksantoista asteen pakkasessa. Melko fiksu peliliike, vai.

Palaan takaisin sisään, mätän ruokaa peltikuppeihin ja käsken koirat syömään. Pikkukoira ei pääse, koska olen unohtanut vapauttaa sen remmistä, joka roikkuu eteisen naulakossa. Käyn irrottamassa remmin naulakosta ja rojahdan olohuoneen matolle.

I seuraa tapahtumia ja ilmoittaa, että nyt on mentävä takaisin lepäämään, eikä yhtään minnekään muualle. Ulvon mä haluun töihin. I tuhahtaa paheksuvana, mutta lupaa käydä toimiston kautta hakemassa työkoneeni.

Ja niin minä jään sohvalle, viltin alle, seuranani pitkänenät ja Adele.

Never mind, I'll find someone like you
I wish nothing but the best for you

Höyhenissä

Iskee se flunssa näköjään minuunkin. Lähden töistä puoli tuntia etuajassa, ja huonetoveri sanoo Nähdään maanantaina. Meidän suvussa kuollaan saatana saappaat jalassa, joten me nähdään huomisaamuna seminaarissa kaheksankolkyt, örisen. Työkaveri käkättää. Seminaari ei edusta viikon kohokohtaa, ei meistä kummallekaan.

Olo on surkea, mutta samalla mahtavan (enlöydäsopivaasanaa) irtonainen. Aistihavainnot valuvat kuin vesi hanhen selästä. Lampsin rekeiletkeästi eteenpäin. Jos autoilija olisi totellut vihreää valoa, olisin jäänyt alle. Saappaat jalassa, ja paksut villasukat, vintti täynnä valkoisia, pehmeitä höyheniä.

Varoitus: Tietyömaa

Blogin uusi ulkoasu tekee tuloaan, mutta uurastus täytyy valitettavasti keskeyttää, sillä olen pakotettu lähtemään mukatärkeille ostoksille.

– to be continued –

Miksi perjantait ovat perseestä

Töissä on kivaa. Olen jo lähtökuopissa, mutta jään jumittamaan vielä hetkeksi ja vielä hetkeksi ja vielä vähän sittenkin, koska. Katsomme typeriä youtube-videoita, nauramme ja vittuilemme ristiin rastiin, kuka mitenkin nokkelimmin keksii. Pojat juovat bisseä, minä en, tunnelma on kerrassaan mukava ja perjantaisa. Jos en lähde, minun ei tarvitse palata todellisuuteen.

Mutta lähden minä sitten kuitenkin.

Pujahdan ovesta tuuliselle kadulle. Olen menossa kotiin vasta nyt, vaikka olisi pitänyt aikaisemmin koska koirat, ja kun ei ollut oikeasti mikään pakko jäädä. Korvaa särkee, no pitikö mennä keskiviikkona sinne meteliin niin, huonoilla korvatulpilla vielä, ja taitaa olla liian ohut pipo, mitä? Soitan I:lle, joka ei ole vielä tulossa kotiin -- ensin täytyy käynnistää blaablablaa ja sitten blabla blaablablaabla, joten kotiin saattaisi ehtiä ehkä jos hyvin käy mahdollisesti blablablaa. Nieleskelen itkua. Perjantai, kaikilla muilla on tiedossa jotakin hauskaa, minä olen menossa kotiin luuttuamaan pissalätäköitä, ja se on minulle ihan oikein. Koska kai minä olen näitä valintoja tehdessäni sentään sen verran ymmärtänyt, että sitoudun huolehtimaan ja joustamaan ja asettamaan aina etusijalle ja asdasdasdasdvitunvittu

Huomenta

Pikkukoira pyytää päästä ulos tavallista aikaisemmin. Kello on soinut jo ainakin kerran, joten vääntäydyn ylös ja vedän verkkarit jalkaan.

Meidän kaikkien systeemit taitavat olla vähän sekaisin. Keskiviikkoillan (yön) enskaribileet ja meluisa mukadesignhotelli painavat lihaksissa. Limsan juomisesta saa nykyään maksaa kalliisti. Naurettavaa. Pitää ehkä vaan alkaa dokata ihan oikeasti, jos olo on joka tapauksessa kuin yliajetulla skunkinraadolla. Viimeistään rockklubin bäkkärillä olisin kaivannut aika reipasta suodatusta.

Koirat olivat tietysti hoidossa yön yli, ja kaipasin pieniä hirviöitä ihan hirveästi. Nukuin huonosti luultavasti siksi, kun kukaan ei kiljunut eikä örissyt unta odotellessaan, ei vinkunut eikä möyrinyt, ei kaapinut peitonreunaa päästäkseen takaisin lämpimään, ei ärähdellyt paikkaansa puolustaakseen tai potkituksi tultuaan, eikä varsinkaan ominut suurinta osaa vuoteenpuoliskostani.

Käytimme laiskan torstaipäivän viemällä elukat uimaan. Molemmat uimarit uivat tällä kertaa ilahduttavan reippaasti, ja voimme siirtyä tästä lähin omatoimivuoroille. ("Mitä? Enkö mä saa mennä altaaseen koiran kanssa?!?") Hallille on matkaa, ja pikkukoira on alkanut vastustaa autossa matkustamista. Mietin huolissani tulevaa kisakautta.

Mutta vinksin-vonksin-viikko on siis ehtinyt perjantaiaamuun, ja kipaisen pihalle hätäisen tyypin kanssa. Heti ovelta iskee täysillä päälle aivan erilainen, epätodellisen terävä äänimaailma. Kevät on ilmeisesti ottanut voiton lumen pehmentämästä todellisuudesta: linnut visertävät, ja jostakin kauempaa kuuluu loskaista tietä halkovien autonrenkaiden riemukas, rapainen laulu.

Pitkä, pitkä yö tuntuu päättyneen.